XXIX LUKU.
Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi, ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.
Sanoipa kerran: — Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan kuin lapsi isäänsä.
— Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä katsot minuun kuin isääsi.
— Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.
Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä tapahtui mitä viattomammalla tavalla.
Arvelin itsekseni: — Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön ystävällisyys voisi hurmata minut.
Arvelin joskus näinkin: — Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.
Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa, että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.
— Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.
Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä, silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin olin hänelle rakas kuin isä tai veli, kumpaa vaan mieleni teki. Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan; ja sitten vielä sentähden, että olin vankina, vaikka, niin olivat sanansa, en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!
Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni ansioksi, ett'en häneen rakastunut. Syy oli ainoastaan se, että hän oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi ollut!
Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki, ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.
Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.
Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi: — Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.
— Etkös arvaa minkätähden?
— En.
— Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.
— Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että teitä niin suuresti kunnioitan.
Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja hämmensi.
Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin muistella tuota hyvää olentoa!