XXVIII LUKU.
Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi murhenäytelmät Ester d'Engaddi ja Iginia d'Asti, runot Tancreda, Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello, sekä muutamia suunnitelmia murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihin Lombardian liitosta ja Cristoforo Colombo'sta.
Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle, luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle, ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join väkevää kahvia, jota vartavasten pyysin Zanze mamselia, vartijan tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti, hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.
Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni, heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi tunniksi.
Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta, saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta. Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä. Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella, ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.
Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin tyttöparka purskahti itkuun sanoen: — Hyvä herra, minä en ole koskaan pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.
— Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.
— Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte… Jospa voisin avata kurjan sydämeni teille!…
— Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin, ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.
— Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni, mutta siitä huolimatta hymyilin.
— Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?
— Aivan niin.
— Kuka sinua petturiksi sanoo?
— Rakastajani.
Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.