XXXI LUKU.
Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta hillitsemään?
Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.
Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin itseltäni:
— Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista olentoa?
Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä, kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta, lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.
— Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä rukoilen mielemmin ja hartaammin.
Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:
— Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.
Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan, etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni, vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.