XXXII LUKU.
Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä. Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.
— Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!
Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen määrään huolestutti.
— Tulen huomis-aamuna — sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze oli nyt kovin sairastunut.
Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei nousseet pystyyn. Viettelyskö? — Mutta ehkä se vaan oli häijyä puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.
Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää saanut häntä nähdä.
En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön! Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin, että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.
Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet, olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.
Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi. Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut! Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, — kenties sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.
Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin usein olin sanonut valitusta halpamielisyydeksi, että lopuksi olin oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että se oli mennyt niinkään pitkälle.
Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin, vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät mietiskelyni seuraavaan päätökseen:
— Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.
Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua mielenmalttiin.
Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:
Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi "Rakas Silvio" alussa, ja lopussa "Syleilemme sinua hartaasti kaikki."
Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.