XXXIX LUKU.
Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. — Mitä ihmisrotua lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi? Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset! Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri! — Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?
Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.— Ah, muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. — Hän antoi paperin ja meni.
Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.
— Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan, näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa malttamattomuudelle ja ylpeydelle! — Ei, se ei käy laatuun. Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. — Mutta jos minä niin kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua malttamattomaksi ja ylpeäksi? — Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja ilman vähintäkään sappea. — Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa, on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.
Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.
Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.
Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani jatkaa loppuun asti.
Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.
Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.
Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita, jotka olin hänelle esittänyt.
Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.