XXXVIII LUKU.
Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle, toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.
Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä semmoiselta näyttää.
Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne hyväntahtoisesti minulle tekevä".
Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: — Jumalan pelkoa, — epä-uskon heittämistä, — ihmisten veljellisyyttä, — hyvien avujen hellittämätöntä harrastusta, — nöyryyttä ilman alentumista — arvollisuutta ilman ylpeyttä, — esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?
Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan, antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia, yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat mahdottomaksi.
Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää, että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen kanssa yhteen.
Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut sydämeni oli mieleeni johtanut.
Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.
Tremerello tuli ja sanoi minulle:
— Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan pilapuhettanne.
— Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette väärin kuullut.
Tremerello nykäisi olkapäitään.
— Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?
— Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon tornista. — (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut mitään.
— Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?
— Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.
— No hyvä.
Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että
Bettina rouva oli kahvin keittänyt.
— Oliko se huonoa?
— Tuiki huonoa.
— Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan; pohjasakoa ei ensinkään.
— Lienee vika minun suussani.