XXXVI LUKU.
Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin ystävällisesti: — Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! — Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet, joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".
"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".
Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin Evankeliumin jäljet.
Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.
Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".
En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia tunteita.
Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin käteen jäi puoli.