I.
Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.
Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta, vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.
Sellainen oli sopimus.
Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä uittojokia, toiset aivan kelvottomia.
Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen uskoa, kun hän vakuutti.
Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä silti kelpaa uittojokina mihinkään.
Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.
Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti vahvistettu.
Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä oli sen verran että suolaksi.
Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.
Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.
Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille osannut keksiä.
Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään. Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen mukanaan.
Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.
Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan.
Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla.
Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.
Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.
Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.
Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava.
Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana.
Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.
Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä.
Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton.
— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä juttu!
Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti keskustelun.
Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä, mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä, että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.
Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin, villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin ruokaa niin paljon kuin tahtovat.
Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä silmillään halveksivasti.
— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen, ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten liikkumattomina makaamaan.
— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari askelta eteenpäin.
Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.
— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.
Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle seisomaan.
Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana. He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti, kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa heidät sinne kuin torakat.
Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.
Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle, minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!
Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.
Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies muuten hyvärakenteinen ja terve.
Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää häntä pettää.
— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa, ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan, kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!
Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia, puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.
Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja kuormaston purkamisessa.
Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen hiiteen koko tuvan lähettyviltä.
Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee matkapassi ja liukkaasti.
Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi tulee.
Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.
Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.