II.
Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa pian joen rannalle.
Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään. Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä auennutta lakeutta.
Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.
Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.
— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli
Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.
Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.
Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka
Penttinenkin.
Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.
Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan upotettuina.
Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti. Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.
Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen ikäänkuin koetteeksi:
— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.
— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.
— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.
— Eipä näytä muistaneen.
Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten:
— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle?
Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:
— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää?
Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden:
— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat?
— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka.
— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah
Martikainen.
— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.
— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä arvelet, Iikka?
— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.
— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi
Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.
— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat.
Tarvitaan tuhansia!
— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän? kysyi Ali Martikainen äkkiä.
— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen, ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos asiaa.
— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.
Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.
— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.
Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.
Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka
Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.
Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:
Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.
Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.
Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?
Hän viittasi työmiehiin päin.
Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.
Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan:
— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!
Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan.
Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.
Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.
Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä.
Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.
Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali
Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.
Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.
Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.
Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.
Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi.
Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio.
Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.
Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään.
Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.
Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.
Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi, kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.