VII.
Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä paikattuine ja likaisine ikkunoineen.
Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin sattui miellyttämään.
Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan mielikseen.
Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen, oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.
Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.
Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.
Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit, georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.
Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle.
Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.
Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.
Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.
Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.
Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.
Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu.
— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.
Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.
— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme.
— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä.
— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan.
— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen.
— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.
Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti:
— Näettekös, siinä hän jo tulee!
Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti.
Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.
Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.
Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:
— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella ihan tahallanne karkasitte.
Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.
Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:
— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?
Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.
— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.
Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.
Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:
— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.
Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä, ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.
Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.
— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt, saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä kiinni.
— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla, värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki, mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!
Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.
Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena, huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.
Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:
— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!
Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.
Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen, mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.
Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:
— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä välinpitämätön. Te ette ole sellainen!
— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa välinpitämätön, sen vakuutan.
— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.
Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen olkapäätä.
Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.
— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.
Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov, joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen ihastuttava vaimonsa teki.
Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan, että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.
— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta.
Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti:
— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.
— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.
Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.
Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä.
Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:
— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky.
— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä.
— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.
Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.
Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan lujemmin Olgan käsivartta.
Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan, ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta, mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla. Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily: mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.
Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.
Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran, että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon! Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima. Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi vapisuttavaa odotusta.
Hän kysyi hiljaa:
— Mitä te ajattelette?
Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:
— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.
Olga vilkastui.
— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen.
— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.
— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!
— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.
— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti
Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä.
— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta.
Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:
— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään!
Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.
Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:
— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.
— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.
— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.
Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään.
— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.
— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.
— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.
Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:
— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset?
Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.
Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:
— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.
— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä.
— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.
— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!
Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.
Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa.
Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle.
Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä hiukan värähtävällä äänellä sanoi:
— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole nähnyt teitä siellä.
— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti. — Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän viheliäiseen pesään.
— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.
— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta pitäkööt, en välitä heistä.
— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja samalla myös kaupungissa.
— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.
Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin painajaisen ahdistamalla äänellä:
— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.
Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.
Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä.
Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas:
— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota.
Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti.
— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat!
— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte.
— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.
— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.
Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.
— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan.
Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta.
Ali Martikainen alotti varovasti:
— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä?
— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista.
-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi
Ali Martikainen.
— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?
— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.
— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.
— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa.
— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.
— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän omalla tavallani.
Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun kaupunkeihin.
— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi
Olga päättävästi.
— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.
Olga katsahti häneen epäluuloisesti.
— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa pois kiertelemättä!
— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:
— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on paljon ylhäisiä tuttavuuksia.
— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen. — Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä liikkumiseni.
Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli katkera sointu, kun hän jatkoi:
— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta.
— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.
— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta.
Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti
Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:
— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.
Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.
Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.
Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin:
— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.
— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.
Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä:
— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.
Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.
— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —
Olkaamme ystäviä, eikö niin?
Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään.
Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan.
Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.
— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä.
— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.
— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.
Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.
— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.
Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.
— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!
— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.
Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.
Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta.
Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta.
Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta.
Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.
Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään. Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.
Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.
Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi Ali Martikaisen ruumiin.
Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta, mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä tahtovansa tavata sitä.
Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan ansaitsemassa.
— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän naurahtaen.
— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan, sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?
Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle seuraa sirkuksessa käydessä.
Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.
Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan, mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka suunnalle.
Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!
* * * * *
Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen ilmottamaan Olgan saapumisesta.
— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.
Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä. Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton, mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali Martikaisen huoneessa.
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä raikkaalla tuoksulla.
— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden nopean silmäyksen ympärilleen.
— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.
Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa voimakasta vartaloa.
— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko te näitä kaikkia ammatissanne?
Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.
Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja ihastusta.
— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.
— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä, petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen. — Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.
— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.
— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.
— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.
— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi nähdä ja oppia.
Olga katseli häntä henkeään pidättäen.
— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä pitkälle.
Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:
— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te ette tarvitse.
— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali
Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.
Olga kalpeni.
— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin häntä olisi vaivannut hengenahdistus.
— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.
-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä luulin —
— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.
Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.
Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan olevan piirien tuttavan.
Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.
Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen ja pulskistuen päivä päivältä.
Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään, nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin, jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli sen kovantauksia.
Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.
— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti
Olga.
— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen eläinten kesyttäjä.
— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.
Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen hieman punehtui.
Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään. Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!
Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.
— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli
Sofia.
— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle:
— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?
— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.
Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu.
Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen.
— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä.
— Sen verran, että hattua pitää nostaa.
— Ovatko kutsuneet käymään?
— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali
Martikainen halveksivasti.
— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.
Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.
No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.
Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista.
— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.
No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.
Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin.
Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi.
Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä.
— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee päällepäätteeksi suorastaan teitä.
Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.
— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.
— Niin, juuri teitä!
— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.
— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette meille, sitten kerron.
Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan: miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.
— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.
— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.
— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.
— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.
— No sitten saatte kuulla, näkemiin!
Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista.
Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.
Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.
Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan!
Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo!
Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.
Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut.
Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.
Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan.
Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli:
-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.
Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!