VIII.
Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.
Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.
Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.
Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta.
Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan.
Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.
Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.
— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi
Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.
— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt.
Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä.
Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta.
Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.
He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.
Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:
— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.
Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.
Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään:
— Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua.
Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko?
Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti.
Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä miestä.
— Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko, hän on niitä kaikkein kuuluisimpia.
Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa:
— Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein?
Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi:
— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.
Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.
Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.
— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.
— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella — Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.
Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja ruveta tanssimaan hänen kanssaan.
— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.
Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä tuntui liian väljältä ja autiolta.
— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.
He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta Olga oli koko ajan äänessä.
— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.
Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.
Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen, sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.
— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja sotkenut.
Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi äänessään riemukas sointu:
— No miltä näyttää?
— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä äänellä, melkein hartaasti.
Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain keskilattian kirkkaasti valaistuksi.
Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.
— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.
Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen myhäillen savukelaatikon syrjään.
— Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee koko huoneen ja autuus on tipotiessään.
— Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan.
— Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin koskea.
Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli aikansa kuluttanut.
— Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko.
— Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa leukaansa.
— En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei olisi niin kohteliaasti pyydetty.
Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi.
— Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään minulta armon- ja suosionosotuksia!
Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.
Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.
— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.
— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa pyrkivät puijaamaan.
— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen hänen silmiinsä viettelevästi.
— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain
Petri tule vastaanottamaan.
Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni se kädessään ylen tärkeän näköisenä.
— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä. Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä, pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.
— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali
Martikainen. — Näyttäkääs!
Hän tarttui Olgan ranteeseen.
Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa, kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella siitä kädestä, jossa kirje oli.
Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.
— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.
Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli liian kovasti puristanut.
— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga puheli katsellen häntä hyväilevästi:
— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi — lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat ja niin pehmeät.
Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen, tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.
— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä, synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu, kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa kunnioitusta ja alistumista.
— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani totellaan, vaikka se on ankara.
— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.
— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —
Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!
— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. — Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.
Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:
— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.
Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä pyrkivän kyyneltymään.
Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä, jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.
Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse vilkaisten.
— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi hän ilvehtien.
— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.
— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.
— Kas vain, vai oikein terveiset.
— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.
— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.
— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan. — Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.
Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään. Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:
— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.
— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen. — Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat suorastaan ruplia lähettäneet.
— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa. — Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.
— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä. Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia tarvitaan ja tavotellaan.
Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi:
— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata, mutta väkisin pääsi kieleltäni.
— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä, juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:
— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä miehelleni. Tahdotteko nähdä?
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.
— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!
Ali Martikainen naurahti:
— Olettepas tekin puuhassa ollut!
— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun hän jatkoi:
— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä. Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan ja pidetään onnen suosikkina.
Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin laatikkoon ja paiskasi sen kiinni.
Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä äänellä:
— Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä!
Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita.
Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja.
— Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. —
Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän.
Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä vasten tulta hänen edessään.
— Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin paikalleen.
— Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä!
Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät.
Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät. Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!
— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella äänellä.
— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te olette itse kaunis!
Olga katseli häntä läpitunkevasti.
— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!
— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi, yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin luotu niitä kantamaan.
— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten. — Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan. Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja pudisti päätään.
— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga, niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole, ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei ketään.
Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:
— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!
Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän ei sanoja löytänyt.
Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan, mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen tunsi hänen kätensä vapisevan.
Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä pitkään, tulisesti.
Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.
Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.
Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa
vavahtelivat.
— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.
Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.
Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:
— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin kanssa?
Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.
— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.
— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian tuskallista.
— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti, ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset. Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta, ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.
Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se voi muuta kuin alistua.
Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä näkevinään.
Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään epäröinyt.
Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:
— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen niin katkeraksi.
— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen. — Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.
— Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. — En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut on uhrattu.
— Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti kovasydäminen, säälimätön.
— Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi, hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään kahleittesi painosta.
Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen kyyneltyneillä silmillään.
— Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä naisena? Etkö?
Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen.
— En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani!
Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa. Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin:
— Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne tahdomme unohtaa.
Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon.
Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti.
— Suutele minua, Ali! Suutele!
Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle.
Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin. Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia. Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.