X.
Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä.
Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään.
Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus:
— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?
Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.
— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.
Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan.
Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus:
— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.
Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.
Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.
Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.
Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?
Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille. Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:
— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!
Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.
— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.
Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla merkitsevän hymynvilahduksen.
Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:
»Rakas Ali!
Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä. Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti, yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme huomisesta.
Olgasi.»
Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä. Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.
Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen mielestään niin paljon.
Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!
Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.
Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta, se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!
Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat.
Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?
— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen. — Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.
Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen, saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.
— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.
Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän mutisi:
— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka tuoja oli outo.
Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti uhkamielisesti:
— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!
Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen varalleen, mutta sai olla.
— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.
* * * * *
Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa. He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.
Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.
Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka päivä tarjota Aunuksen mailla.
Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat koettavat ruokahaluansa ärsyttää.
Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne saakka ennättäisivät.
Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.
Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen rinnassaan.
Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja, hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan päälle kihonneen.
Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä. Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.
Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina. Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja merkityksensä illan rajattomina valtiaina.
Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari, tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.
Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto, joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.
Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja, naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen, ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.
Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta, osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä vilkkuva ilme.
Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa. Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.
Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.
Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.
Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa, hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt, kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.
Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.
Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:
— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä kauniimpi kuin ennen.
Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti
Harpunovan korvaan:
— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.
— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.
— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä terävästä keksinnöstä.
Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.
Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen. Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen päin katseessaan oudoksuva odotus.
Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.
Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui täydellisesti.
Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja häntä kannatti katsella.
Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle, sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat, päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton, melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä ja uhmaileva.
Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.
Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.
Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä. Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti, rohkaisevasti silmiin.
Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.
Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.
Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa kutsuaan noudattaa.
Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan hyväksyvän katseen.
— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. — Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme teitä haikeasti kaipaamaan.
Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.
Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.
Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.
Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.
Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken kurimukseen.
Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:
— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!
Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:
— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!
Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen.
Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.
Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia.
Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin.
Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat.
— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu!
— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.
— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.
Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen huudahti Natalia:
— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen rintaan, niin luulisi vaikka miksi!
Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja pyörryttävänä.
Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.
Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan tukalalta olo.
Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan oleva Shirnikov hänelle:
— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna olla!
— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen ympärillään.
Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:
— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana, ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi pidä kiinni, ymmärrätkös.
Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.
Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.
Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää ajattelematta.
Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:
— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?
— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun soitto alkaa.
Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.
Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:
— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!
Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.
Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he olivat toistensa veriviholliset.
Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.
Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa. Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin poltinraudalla.
Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui, kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.
— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.
Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.
Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli vastassaan liian suuri ylivoima.
Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi, peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.
Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet pitää sulettuina.
Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet, kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.
Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla rauhassa.
Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän karkaisi luontonsa ja kesti.
Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:
— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja pyörrytätte.
Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin iilimato häneen kiinni ja läähätti:
— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!
Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti tuolille istumaan.
Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului urakoitsijain vanhimmalle.
Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.
Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.
— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.
Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä.
Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.
Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan.
Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.
Olga kuiskasi:
— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?
Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.
Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:
— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin!
Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.
He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita kuiskutuksia:
— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska petra karkelevat!
He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken. Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:
— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.
Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan kättä ja sanoi:
— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.
— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.
— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.
Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.
Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta, heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi, kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.
Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä, hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä sattui.
Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.
Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:
— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen venäläisen rinnalle.
Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:
— Soittakaa!
Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle, kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi ylimielisesti:
— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!
He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.
Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin huudahdellen:
— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!
Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:
— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!
Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:
— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!
— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!
— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!
Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella. Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi hän viskasi sen tykkänään kädestään.
Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä kasvojaan.
Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän ärjäisi:
— Nopeampi tahti!
Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin tällöin tahtia tavotellen.
— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen puolelta.
— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.
Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.
Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen vapisten kuin horkassa.
Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.
Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten jyristessä.
Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.
Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.
Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali
Martikaiselle:
— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.
— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti ruokasaliin.
Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan, huusi hän:
— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos juomisessa!
Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja.
Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:
— Koko- vai puoliarssinoittainko?
— Niin paljon kuin uppoaa!
He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli tipalleen saman verran.
Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita lattialta.
Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.
Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:
— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä taikoa!
Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.
Ali Martikainen kalpeni.
— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —
Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan vasten kasvojaan.
Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla.
Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali
Martikaisen kimppuun.
Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden puitteet mennessään.
Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:
— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.
Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen
Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on meille pyhä, sitä ei saa loukata!
Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.
Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari huusi maanmiehilleen:
— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai katseellakaan häntä loukata.
Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.
Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen.
Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.
Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.