XI.
Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.
Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä.
Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.
Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.
— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.
Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.
Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi.
Hän ajatteli:
— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.
Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.
Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana.
Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä.
Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut.
Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa.
Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.
Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa.
Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta.
Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti:
— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin.
Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:
— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.
Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.
Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.
Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin.
Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni:
— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!
Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä ovat häneltä suletut.
Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:
— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on, miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.
Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella loppuun asti ja kestää.
Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen, kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:
— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!
Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä. Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:
— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!
Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana, häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan kuin tuskallisen voihkaisun.
Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön ajatellen:
— Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse.
Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta.
* * * * *
Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni sisään.
Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä.
Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä ja hymyilisi rohkeasti Alille.
Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen.
Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien, hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin pienen avuttoman lapsen sohvalle.
Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä, puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski, ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina muistella.
Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti toisilleen.
He elivät kauniin, onnellisen sadun.
Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa.
He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki hänen tavaransa olivat jo laivassa.
Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat liukkaat kosteudesta.
Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet.
Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa.
Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu, aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä onnellisia uusille, luvatuille maille.
Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla. He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta.
Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.
Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen sieluunsa syöpynyt.
Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:
— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!
Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.
Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä, katkonaisella äänellä:
— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein, niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken, mitä yksinäisyydessä kaipaan.
Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi. Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.
Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.
— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä voimakkaasti, melkein rajusti.
Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!
Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.
Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli. Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella.
Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet jaloissaan.
Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton korvissaan kumajavan:
— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä! Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure, muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata. Se puhui samaa.
Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä, vavahtelevalla äänellä:
— Olga, rakas Olga, tule!
Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.
Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään, pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta varmalla äänellä:
— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän yhteisen kotimme!
Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki, koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.
Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali
Martikainen auttoi hänet kannelle.
Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.
Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen. Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:
— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!
Toiset nyökkäsivät äänettöminä.
Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen ja Olga.
Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.
Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.
Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.
— Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten yöhön häviäviin valoihin.
— En, Ali, minä en kaipaa mitään!
Olgan äänessä värähti suuri onni.