I.
Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan karjalaiskylässä.
Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa kunnossa.
Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.
Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta. Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s. Kajaanin konventin kasvatiksi.
Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.
Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.
Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.
Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.
Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.
Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.
Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.
Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.
Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.
Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.
Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.
Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan korkeita esimiehiään.
Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:
— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?
— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.
— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!
— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!
Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.
Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen, vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan, hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.
Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa. Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului, kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:
— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään perittäviksi!
Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen tarjolle tuomia veroviljoja.
Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta. Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän julmistuneena:
— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?
— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!
— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.
Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen kelsiturkkinsa sisään.
Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista, mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:
— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt silvot miespolon hengettömäksi?
Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan. Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:
— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!
Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.
— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!
Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.
— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!
Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.
Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.
— Mitä täällä on tapahtunut… isä? huohotti hän hengästyneenä.
Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.
Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:
— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!
— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi sinun kimppuusi äsken hyökättiin?
— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!
Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt elonmerkkejä. Brita neito säikähti.
— Hyvä jumala, eihän isä vain ole…?
— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!
Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan. Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä suoltumaan miehiä pihamaalle.
Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta, mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:
— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen henkiin!
Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.
Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria sadatellen takaisin käräjätupaan.
Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.
Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti karjalaisille:
— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden kattilaan!
— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.
Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:
— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa menet kumartamaan käräjäherroille!
Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.
Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin, melkein lempeällä äänellä:
— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!
Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!
Mennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:
— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta etköhän tule vielä masennetuksi!
Masentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.
Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.
Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.
Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli, mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.