II.
Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.
Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien vieraiden majoituspaikkana.
Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär, soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä. Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.
Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:
— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!
— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.
Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa. Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!
Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista markkinoista.
Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien markkinoiden varalta.
Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan. Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä varmaan kätköpaikkaan.
Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!
Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.
Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes, uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin epäluotettavina.
Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla, salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan käsien välistä karjalaisten kätköihin.
Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon, mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä, kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit, olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä, rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen sikiöksi.
Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!
Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan. Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis lähtemään huomispäivän otteluun.
Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin, luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta huomaavaisuutta.
Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies, rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies, kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin onkin tullut karjalaisten ystävä.
Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.
Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna odotettiin vielä lisää.
— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.
— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.
Karjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.
— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla rahalla nahkojen ostamista!
Jehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi pyrkijöitä?
— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään molemmat jotenkuten!
Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän suustaan!
Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi taaksepäin harmaata tukkaansakin.
Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen tuli tervehtimisen vuoro.
Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen, monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla oli vaarallisia kilpailijoita!
Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän, mistä se oli siihen ilmestynyt?
— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra
Henrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.
Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:
Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra
Henrikkiä!
— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. – Vai olisinko sallinut hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?
Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.
Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli siihen liian suoraluontoinen.
Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata, ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.
Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä, juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus Lehikoinen veljineen ja perheineen?
— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?
— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä
Simanaa vastaan… herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät
Simanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä
salli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.
Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon kantelun olevan niin kovin vaarallisen?
— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.
— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!
— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen raateita!
— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?
— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin… herra Henrikin yllytystä.
Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!
Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia. Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!
Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!
Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa Vaakanainen.
Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.
Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli väkevä vastustaja!
Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.
Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko, laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset. Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan, saatiinpa nähdä!
Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.
Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää. Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.
Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut milloinkaan.
Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!