III.
Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:
— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!
— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.
Hän kävelee huolettomana markkinapaikalle.
Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa, penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet. Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.
Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja. Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?
Ka ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.
— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!
Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!
Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla. Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.
Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä. Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.
Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.
Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa. Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi.
Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:
— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun rengilläni olisi vähän mukanaan… mitä lienee metsänviljaa. Mutta hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa sinä naapurin mies hiukan vihjaisit… jotta mitenkä tässä oikein tehtäisiin?
Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin. Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi yhteen juoneen?
Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää sopottajillekin ja viittaa oveen päin.
— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!
Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja pakisi vielä pois lähtiessään:
— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!
Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia, mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.
Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.
Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!
* * * * *
Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle, että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen kanssansa.
— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän lähti vuottelijaa tapaamaan.
Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.
Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä herra Henrikin tytär, Brita neito.
Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa. Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.
Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin tyttärestäkin.
Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»
Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään, millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen. Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?
— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta. — Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.
Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan, sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.
— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.
Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon köyhän karjalaismiehen perheelle.
— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.
Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta välittämään, selitti Hilippa arvelematta:
— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi sinulle itsellesikin, Brita neito!
Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.
Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja. Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan» kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen ymmärtävän.
Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle. Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa, kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.
Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua, mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.
— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!
Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi, häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla. Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän kaukaiseen rajamaakuntaan!
Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein pelästymään.
— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän pakisemaan!
Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.
— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty, et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla, kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille, Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?
Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin olisi odottanut vielä jatkoa.
Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan. Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.
Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:
— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty paljon vääryyttä ja mikäpäs… mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja tuomitsemaan mistään asiasta!
Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.
Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.
Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai
mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi
Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.
Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:
Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun puolestani!
Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti kiinni hänen perässään.
Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.