IV.
Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen, jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea ylöspäin.
Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat toisiin rekiin.
Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin nuuskimisilta.
Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.
Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.
Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.
Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.
Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.
Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.
Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!
Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.
Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.
Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.
Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä suksilleen noussut rautio.
Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen kättänsä.
Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.
Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä selässään..
Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin. »Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.
Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.
Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa. Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.
Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan… jos lie vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.
Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.
Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!
Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi auennut.
Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen, olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa emäntää ja tyttäriä!
Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin, niin ei ollut enää väliä näkymisestä!
Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista, leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin. Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!
Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen…
* * * * *
Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi palavasta rakennuksesta.
Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän savun täyttämästä pirtistä.
Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella. Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.
Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä. Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan rantaan vanhan nuottakodan luo.
Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.
Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:
— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!
Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!
Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!
Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.
Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.
Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!
Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.
Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.
Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.
Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.
Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.
Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!
Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.
Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.
Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia… takamaan ylhät käräjät!
Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..
Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:
— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?
— Tuolla kävimme rannassa… vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa
Hilippa vältellen.
Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä, sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin isännän seurassa.
Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.
— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan! vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä naapuri joutunut hätään… nukkuvia herättelemään?
— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma unohtanut nukkuvat herättämättä… salvan oli vääntänyt sintsin ovelle ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!
Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta
Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:
— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen… yritti pakoon, ka huono oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset… turvattomat naiset kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono… tavoitin hänet tuolla lahden jäällä!
Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:
— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon… mies ei kyenne omin voimin hiihtämään kotiinsa… jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta ylen rakasta sukuaan!
Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän eteen ja jylisi:
— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä? Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise. Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne… paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!
Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.
Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:
— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!
Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:
— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on jouduttava matkaan!
Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän meni rekeensä.
Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten liukumaan myötärinnettä alas jäälle.
Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle viskatun verisen keihään… kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden jäljet.
Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet milloinkaan paljastuisi näkyviin.