X.
Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä. Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine veneineen kääntyvät paluumatkalle.
Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.
Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa. Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta, jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.
Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.
Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena. Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.
Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille, että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä. Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista, mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:
— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta tuulesta välittämättä!
He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!
Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.
Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta, mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!
Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen. Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin pistäytyä tulevana yönä Britan luo!
He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan. Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista käsivarsistaan.
No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan, mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi oman osuutensa.
Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!
Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.
Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi. Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra Henrikin kotona ollessa.
Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä, niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.
Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa pelättävissä.
Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.
Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin, mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä. Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.
Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin. Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:
— Odota minua Pankakoskella!
Niin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.
* * * * *
Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.
Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.
Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka, jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.
Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä, joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli, yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.
Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä. Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.
Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle, ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä, kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.
Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.
Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin syntisen reippaana ja huolettomana.
Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle, mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä kuunnellessa.
Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen päänään joutua tuhoon ja turmioon.
Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan. Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.
Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan, niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä, että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.
Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.
No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita. Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin, mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa? Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!
Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle todisteli.
— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. — Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä? Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni… muistatko tuon ensi tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin syypäitä… sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa… oman heimosi ahdinkoa! Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa, jolla voisit kohota meikäläisten… ruotsien rinnalle?
Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit, heikäläiset, häntä kunnioittaisivat… yksin isäkin häntä kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa… moni vääryys jäisi tekemättä… moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!
Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste.
Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.
Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva, huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan kietoutuneena.
Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä kertoi kaiken muun.
Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille pitkän, polttavan suudelman.
Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet juovuttaneet.