XI.
Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.
Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.
Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista, ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä. Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka, hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia hirsiä.
Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa. Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista, niin rätisevä syökäri vain naureskelee.
Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita, ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.
Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia asioitaan.
Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.
Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien rinnalle.
Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin… heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen kirkon vihollisia.
Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen, ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.
Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista, aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.
Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo, joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa, mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.
Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään. Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin talonsa ja koko tulevaisuutensa!
Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä, hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin veisi tovereineen myytäväksi.
Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa, keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella, siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!
Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä heikäläisten… ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.
Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin kysyi Hilippa:
— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan tästä asiasta?
Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.
Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.
Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä askel oli välttämätön… Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta suoraan:
— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen kääntynyt ruotsien… teikäläisten uskoon?
Ja yhtä mutkattomasti vastasi Brita:
— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin! Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!
Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki
Hilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.
Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.
Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.
Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!
* * * * *
Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.
Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin, luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin virkataloon.
Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli siirtynyt jo miltei käden ulottuville.
108
109
No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä, naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties! Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme, ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!
Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet. Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla korvatuiksi.
Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.
Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi, että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.
Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle. Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien tyyssijoja.
Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät arvelematta ampua!
Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:
— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu satimessa!
— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.
— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa! julistaa herra Henrikki varmana.
Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia. Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä ilmestyisi esille!
Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua
Mafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti
Pietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan
höyryävää punssia.
— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. — Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä… mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin tähdäten!
Kersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.
— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!
Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.
Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa nauruaan.
Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon nimityksen lykkäämiseen.
Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko. Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan, äityi vain rätisemään!
Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä. Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!
Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.
Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle. Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan neitsytpirttiinsä.
Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä pitäisi siis Hilipan tulla… tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään. Hilippa yrittäisi… varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään ansaan… tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!
Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi… Hilipan varalta, vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen… suoraan kuoleman kitaan!
Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea… sulki hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai tilaisuuden hengähtää.
Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?
Hilippa nauroi huolettomasti.
— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin… herra Henrikin virkataloon!
Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen vuokseen!
Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!
Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen, hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!
Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka hän oli saanut Lauri papilta.
— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle niiden koukeroisia puustaveja!
Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle… paljon korkeammalle!
Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.
Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:
— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille asumaan ja elämään… minkä vuoksi?
Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta… kaupunkisaarella ei kai ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.
Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto… toinen niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi, vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.
— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita, hän aikoo naittaa teidät… kenties jo tänä talvena… ennen kuin minä saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita … kyennetkö sinä vastustamaan taattosi aikeita?
Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan… siinä oli kuin olikin ansa… ansa hänelle!
Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi kuulua Hilipalle!
Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen… montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis luopumaan kaikesta entisestä… omasta uskonnostaankin oli Hilippa valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan epävarmuuteen… kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi aikaa… kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa ja antaa varmuus Hilipalle… täydellinen varmuus, että hän kuuluisi yksistään Hilipalle… ei kenellekään toiselle!
Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.
Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen, joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt… oli valmis lähtemään epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli pehmeästi:
— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista… säikytellä sinua… tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua, armas Brita, pyhänä pidän… odotan mielelläni aikamme joutumista!
Mutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.
— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman uhraukseni… tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta varma… aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!
Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän sammutti kynttilät…
Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti, siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja Brita palasi takaisin pirttiinsä.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille aikeille.
Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt… luutnantti Marcus ei enää hänestä huolisi!