XXI.
Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.
Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu miehen kellukka huudellen kehoittavasti:
— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine… Hyvä maitlehmä kakskymmentviis ruplaa… No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla. Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.
— Hitto mie häne maijostaa.
– No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö, lähtöö varmast vähä paremma raha edest… Kakskymment…
— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.
— Mitä, luuromua… Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty asja. Kakskymmentviis ruplaa… Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.
— Yhe rupla saat.
— Jaha, yks rupla lissää… Kakskyinmentkuus ruplaa… Kakskymmentkuus ensimäine… A siel takana, sie Uuvekirko mies… Eluka ostoo tulit, mitä sie veikkone siel noljotat… Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio kauppa tykkänää toisaanne… Kakskymmentkuus ens…
-— Puolruplaa lissää.
— Puolruplaa… Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine…
Ja taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan haastellen:
— Sie oot oikee karjamies, etkös oo?… Kato nyt veikkone tarkallee, mimmone näyttävä elukka.
— Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi… Iha justii ko mikä metsäkarhu.
— No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei palella.
— Ois se sorti turkki, lehmä nahast.
— Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki… Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa, mi lyyvvää kauppa lukkoo.
— Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa.
— Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo halajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine…
Nyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä houkutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan hänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan lisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa iskuvalmiiksi.
— Siis kakskymmentseitsemä ensimäine… toine… Kakskymmentseit… No eiks tule ennää niistää päi lissää?
— Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta.
— Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone, nii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä ensimäine… toine… Kakskymmentseitsemä… kolmas kerta!
Vasara paukahti.
Valkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle tuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän kuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta.
Sekin päättyi Valkjärven miehen kaksinkertaiseen voittoon, niinkuin vasaramies rupeaman hikoiltuaan ja vihdoin viimein iskettyään haikeasti valitti.
Vielä osti Valkjärven mies toisvuotisen härkäpuran, ja siihenpä loppuikin Rehmosen talon raavaskarja.
Ajettiin saraimen puolelta lampaat, puolikymmentä päätä pihamaalle, mutta ne alkoivat lennellä miesjoukon keskellä kuin kiiliäiset. Kolme onnistuttiin vihdoin pyydystämään miesjoukolla kiinni. Sen sijaan kaksi karkasi rempallaan olevan aidan raoista pellolle, ja läksivät ne mennä hujeltamaan jäätynyttä sänkipeltoa pitkin, niin että saparot vain vilahteli.
Vasaramies kauppasi kiinni saadut ja ehdotti sitten semmoista kauppaa, että ostaja itse pyydystäisi karkuun juosseet.
— Ei semmone kauppa vetele! vastustettiin miesjoukosta. — Tavara pittää olla siin paikalla. Ei niihe lihat riitä oikee juoksuvaivoist!
No eihän siinä mikä auttanut. Toisen apumiehiksi komennetuista poliisimiehistä piti talon keskenkasvuisen pojan ja tyttären kera lähteä karkureja kiinni yrittämään.
Talon aikainen naisväki piiloitteli sisällä pirtissä antamatta minkäänlaista apua vasaramiehille. Sen sijaan ukko Rehmonen itse ja vanhin poika Herman olivat ulkosalla.
Ukko Rehmonen oli taloansa kohdanneesta kunniasta vallan hölmistynyt. Taivasteli lenkosäärineen siinä miesjoukon keskellä tietämättä miten olla, kuin eleä.
Herman oli huutokaupan alkaessa ollut myös murripäällä. Mutta kun sitten ensimmäisinä talutettiin talon kaksi hevosta myytäviksi, oli karjalainen kauppaveri saanut Hermanissa vallan, ja niinpä hän aito hevoshuijarin elkein oli alkanut näytellä ja kehua omaa ajokastaan miesjoukon keskellä.
Nyt näytti Herman jo täysin mukautuneen asiain menoon. Kirjava kaulaliina vinossa häilähdellen oli hän altis mihin aputoimeen hyvänsä. Ei sentään katsonut arvolleen sopivaksi lähteä lampaiden perässä ravaamaan.
Ahkerassa touhussa oli myös Salamon Hakuli. Heilui koivistolaisreuhka takaraivollaan miesjoukon keskellä, niinkuin olisi ollut tärkeämpikin henkilö. Ei näyttänyt Salamon tällä hetkellä ensinkään muistavan, että oli menossa vanhan ystävän ja kylänmiehen elo eläminen. Ei niin paljoa, jotta yhden osanoton sanan olisi ohimennen kovan kolahduksen hölmistämälle päivänsankarille heittänyt.
Salamonin lisäksi olivat kaikki muutkin Peräkylän merkkimiehet saapuvilla. Niinikään oli kalakauppias Sion Lipiäinen mukana. Hän näkyi saraimen puolella tarkastelevan vielä myymättömiä ajopelejä, nähtävästi ostoaikeissa.
Kaiken huippuna kunnioitti myös peräkyläläisten suosittu sainoi-isäntä Tereska tilaisuutta läsnäolollaan. Tereska oli sainoinsa liikenteen vähetessä käden käänteessä järjestänyt talonsa matkailijapuolelle uljaalla nimellä komeilevan »Taloustavarain osto- ja myyntiliikkeen». Tähän liikkeeseensä hän haali pakkohuutokaupoista tai muuten ahdinkoon joutuneilta sainoivierailtaan huonekaluja ja kaikenlaista muuta rojua myyskennellen niitä sitten toisille takaisin hyvästä voitosta.
Niin olivat he kaikki kokoontuneet perikatoon joutuneen ystävänsä häviöstä hyötymään, niinkuin kokoontuvat haaskalinnut siipirikkona nääntyneen toverinsa raadolle. Monella itsellään saattoi jo ylihuomenna olla vasaramarkkinat edessä, mutta kukaan ei sitä tällä hetkellä joutanut ajattelemaan. Semmoinen on kannakselainen parisniekkaveri.
Tykkänään erillään, aitan korkeiden rappujen vierellä, seisoskeli aivan sattumalta paikalle harhautunut Jaakko Vesterinen. Syrjäisestä olinpaikastaan näytti Jaakko uteliaan tarkkaavaisena seuraavan toimituksen menoa.
Kun karkuun juosseiden lampaiden kiinniotto viipyi, esitti vasaramies, että joudukiksi ajokalut otettaisiin sillä välin myytäviksi. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan ja niin vedettiin kahdet nelipyöräiset ajokärryt, yksi ajurinreki ja samoin siedettävässä kunnossa oleva reslareki pihamaalle.
Mutta vallan ihmeisiinsä joutui vasaramies, kun vajaan kesän käytännössä olleista ajorattaista tarjottiin vain kymmenkunta ruplaa.
— Johan te nyt miehiset miehet panette pehmosii. Kymmene ruplaa tämmöset ajopelit! Sanokaaha nyt rehelline alku, jot päästäis tarinoiman.
— On siin alkuu kyllältää, alota vaa tarinas! vastattiin miesjoukosta.
— Vai kyllältää! Sanoha sie Valkjärve mies, sie ymmärrät nää asjat tarkallee. Haastaha sie, mitä teijä puoles meinattasii, jos joku tämmöste ajopelie ääres löpisis kymmeruplasest.
— En mie haasta mittää siihe asjaa. Meijä puoles nykysii ajopelmestarit asetteloo lautojaa kasattumaa.
— Siin sen kuulit, ko pyysit kuullakses! ilkasteltiin miesjoukosta. — Lauvat joutaa kasattumaa sielläpäi, kun täälläpäi o vähä liija kans rekkii ja kärrylöi.
Ei auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta. Pitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa, mutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut metsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla.
Näki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan ajuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän setakkarahtiin.
Toiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt kauppaansa ajurinrekikään.
Kun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen siitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään:
— Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää.
— En mie vanhan naapurin reteliikää henno… ihan lahjana siepata, selitti Sion silmiään räpytellen.
— No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, — niin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine… Kymmene ruplaa toine… Vieläks pannaa lissää?
— No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa.
— En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja aiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa ensimäine… toine ja… kymmene ruplaa… kolmas!
Kun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha
Anton Lempiäinen häneltä:
— No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä sie niillä reteleillä?
— Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin lähteäni, kuhan talvi ennättäisi.
— Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie vielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa.
— Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa miespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät.
— Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran vaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo vasaramies naputellakseen.
Keskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien, rattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit tunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja, piironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat.
Näiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma
Rehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär
Aliina.
Vanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi hiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan olevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään.
Itkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden puolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden päältä.
Ainoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli pyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena oli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän keikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä niin köyhiä olla.
Sääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo herättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat siinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta, niin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet.
Mutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin, vasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja, vällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja, kirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin.
Kaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista joutui Tereskalle, sainoin omistajalle.
Ainoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai talonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi maallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää pahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan.
Aurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse tilatieran vasaroiminen.
Viimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka huolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen pakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten pelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään.
Siinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja löytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi muuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä, tuhatviisisataa ruplaa.
Tarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä mies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan Kyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa tarjousta tehnyt.
Mutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että kannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta.
Vasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa:
— Tuhatviissataa tarjottu… Tuhatviissataa ensimäine… No miehet, pannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot, pellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä tämmöne raha, ykstuhatviissataa… haastakaaha naapurit, haastakaa sukkelaa.
Kukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä
Valkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle:
— A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone!
Mutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona.
Silloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen, pullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla äänellään:
— Tuhatviissataa ensimäine… Tu-hat-viissa-taa toi-ne… ja… yks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta!
Vasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies.
Ukko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään räväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä.
Kun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara putosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan tajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei.
Sitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti siihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän enää katsettaan kohottanut.
Rehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa hänen hartioilleen ja sopersi:
— Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin?
Rajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia hartioitaan.
Niin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat.
Väkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat mennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet, huonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla kujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut muuttotalkoita.
Isäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun talkootalon pihalle.
Viimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen vierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon rappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa. Kääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja asuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan yli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin.
Ilta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen lauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian alkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta.
Jaakko ei huomannut tätä ilman muutosta.
Ei hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän hämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä täältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui Lazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä hiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja vihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä.
Hitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen penkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain riipuksiin.
Siinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi ainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu hänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta kuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan väristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää, värisevää lasta helmoissaan.
Ja yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen omasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän kyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen punakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla… Ensin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva asento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin kirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko selkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee ympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia sadepisaroita… Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja itkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat täyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän tukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin. Vaikeroimisensa lomassa hän pyytelee:
»Menkää, menkää pois täältä!»
Mutta he eivät mene… Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren varaan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen. Vihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen, vaatteilleen asti…
Sitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen, varpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken lyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen petäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti auttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä, itkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt…
Niin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat, kuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman vieraan herravallan…
Jaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin torjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut höylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle.
Kuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu sytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät korkealle.
Jaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään, heitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä takkinsa päällä kuin mieletön.
Mutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin tappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone oli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne korvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät tuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun.
Silloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai sen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle. Siitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman petäjän juureen sammaleiselle kivelle.
Palo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät liekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi riehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään.
Jaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen hyppelevien liekkien keskeltä raippoja… raippoja. Ne viuhuivat vimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan, kaulaansa, käsivarsiaan.
Mutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin, polttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen:
— Sehän palaa, palaa se perintö… orjavallan perintö!
Se mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt pois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei mitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle raukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten.
Suuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan kuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan yhä kauemmaksi…
Siitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta tullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä palopaikalle.
Antero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut. Hiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan alas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä, kehoittelevia sanoja.
Silloin Antero läksi juoksemaan Jaakon kotiin.
* * * * *
Mari oli koko sen illan Martin ja Laurin kera ahkerassa työssä kellarissaan. He pakkasivat juurikasveja suuriin kannellisiin koreihin. Seuraavana aamuna piti koko kesän loppuvarasto lähetettämän Pietariin ukko Arttemin mukana, joka meni saamaan sieltä viimeistä tilitystä.
Mari ja pojat työskentelivät lyhdyn valossa, joka riippui kellarin katossa olevasta koukusta. Jo oli viimeinen kori täytetty. Mari köytti Martin kera sen kantta kiinni. Lauri kokoili omiksi talvivaroiksi jätettyjä juurikkaita kellarin perällä oleviin lauta-aitauksiin.
Silloin kuului kellarin ovelta Antero Launiaisen hätääntynyt, hengästynyt ääni:
— Mari… emäntä, tulkaahan tänne, minulla olis…
Mari, joka oli juuri kiristämässä kiinnitysnarua, katsahti hämmästyneenä ovelle. Nähdessään lyhdyn valossa Anteron hätääntyneet kasvot hellitti hän narun kädestään ja syöksähti ovelle.
— Mitä on tapahtunut, te näytätte?
— Tulkaahan ulos… huvila… Jaakko…
Enempää ei hän ehtinyt. Yhdellä hyppäyksellä oli Mari ulkona ja näki ensi silmäyksellä tulipaljon kaamean kajastuksen. Hän horjahti.
— Hyvä jumala, onko…?
— Ei, kyllä hän on elossa, mutta…
Pojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä ulos. Mari puhui heille kiireisesti:
— Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan odottamaan. Minä en viivy kauan.
Samassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään.
He juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari perässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero ja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta.
— Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan selkeästi. Hän kysyi hengästyneenä:
— Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi?
— En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin.
Jaakolta on takki palanut, ja muutenkin…
Mari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat palopaikalle.
Mari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa katsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä ympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi pudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä:
— Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään kotiin.
Jaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa. Jaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen toiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen.
— Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman.
Nojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti jalkojaan.
— Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään.
-— Hyvästi! sai Antero sanotuksi.
Hän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän
Marin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan
Marin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.»
Mutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta.
Lazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa.
Niiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat:
»Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten ivallinen, pidätetty nauru.
Ne sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi rajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä:
— Jaakko, oliko… oliko se… vakuutettu?
Viimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille.
— Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko väsyneesti, päätään kohottamatta.
Oli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi vielä värisevällä äänellä:
— No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen vahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä. Sinä jäät nyt kotiin.
Pirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien avulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja käsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat, mutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu kunnolla riisutuksi.
Kuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen hellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen syvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo, jotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa katselemaan.
Pojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat he kauan. Vihdoin sanoi Lauri:
— Äiti, se sammuu jo. Siihen meni isän huvila!
— Se saikin mennä! Se teki isän vain sairaaksi ja onnettomaksi.
Pojat katselivat suurin, totisin silmin äitiinsä.
Vihdoin kysyi taas Lauri arastellen:
— Vieläkös isä tulee terveeksi?
— Tulee, hyvä Lauri, tulee, kun me vain hoidamme häntä hyvin. Ja sitten… sitten ensi keväänä tulee myös isä meidän kera työhön — rupeaa suota ojittamaan. Ja sinä Martti saat mennä isän mukana, ruveta häntä avustamaan.
— Minä lähden! kuiskasi Martti innosta vavisten ja puristautuen lujemmin kiinni äitiinsä.
— Mutta minä jään äidin luo kasvitarhaan! puhui Lauri.
— Niin, sinä jäät minun luo. Me hoidamme kasvitarhan. Isä ja Martti hoitavat pellot ja suon. Silloin meille alkaa uusi elämä.