KYTTÄ-LARIN KUOLINHIIHTO
Ajo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin. Kyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä hän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä iltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla iltaan päin menossa.
Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen viitanneet.
Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut sanoa, mistä se tuli.
Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan hänen ja koiran – –
Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua haittaamassa.
Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä, heikosti kumottava kajastus.
Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan. Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei hämärtävän.
Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.
Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla oikeastaan oli.
Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi. Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä. Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä, sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut, niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin sulattamalla.
Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.
Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja, sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.
Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä, oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.
Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön. Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.
Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän tannerrettu.
Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon, mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan häntätupsu jäännöksenä ateriasta.
Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun. — Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa kuusikkorinnettä ylöspäin.
Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan. Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.
Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.
Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.
Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi, kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.
Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä, ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän pysyä jaloillaan.
Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi päästä, tuli mikä tuli!
Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.
Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen jatkaakseen matkaansa.
Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan hikoilemaan.
Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan, eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.
Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua! Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt, kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain ponnistaa eteenpäin!
Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua, myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien vihaista haukuntaa.
Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei, kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.
Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.
Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet ensinkään siirtyvän taaksepäin.
Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja, niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.
Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan, ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja hoippui paksuissa kinoksissa.
Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui? Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.
Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.
Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään. Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.
Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se kuului.
Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä suonselälle.
Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui, pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:
— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?
Vastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.
Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten samalla:
— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!
Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko ajan vihaista murinaansa.
Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen kuin juopunut suksilleen.
Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia sanoja koiralleen.
Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta, eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä. Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.
Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.
Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen, jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein enimmän hän jo itse halveksi itseään.
Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.
Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti. Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan eteenpäin.
Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen. Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet pyssyn kantohihnaan.
Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä, koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe ilmielävänä!
Hän oli perillä!
Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat pystyssä.
Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale, nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli asettautunut aivan alimmille oksille.
Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?
Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.
Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen hyvän tuen hongan rungosta.
Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin avuttomana.
Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä, että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän vapista.
Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi. Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen korvaansa.
Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan. Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä, että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.
Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään, miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja, parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!
Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli. Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan, anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.
Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen! — Mutta Lari ajatteli:
— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!
Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät, hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa. Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.
Hän laukaisi.
Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen. Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen. Sitten se oli hiljaa…
Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon voi niin mukavasti nojata selkänsä.
Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.
Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja huusi Sepelle:
— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!
Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan isäntänsä viereen.
Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.
Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.
Lari hymyili ylpeänä.
Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä — tultako?
Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä puuttunut mitään.
Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä ihastuneena, eli ne uudestaan.
Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut. Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso: rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti, että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.
Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.
Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.
Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä, vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä. Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan. Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.
Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti. Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.
Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava. Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle, ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.
Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja. läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.
Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä. Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona. Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia, oli ikävä sielläkin.
Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera pirtissä.
Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän muisti:
Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei mitään. Aina vain yksin, yksin.
Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi, suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.
Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.
Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän lensi!
Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan, ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi sieltä kutsuen, kiirehtien.
Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi autereeksi.
Tuli suuri hiljaisuus…
Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia lumipyörteitä suonselällä.
Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.