NAARVASALON UUTISTORPAN ANNI
I.
Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.
Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.
Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.
Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.
Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.
Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.
Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.
Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.
Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi tuli heidän onnensa.
Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.
Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa. Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias tytönnypykkä Liisu.
Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.
Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä lämpimänä ja raikkaana.
Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.
Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni makasi lapsivuoteessaan.
Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.
Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa, hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta kaikenlaisia hyviä lahjoja.
Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi. Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.
II.
Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.
Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.
Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin rakkauden kovalle koetukselle.
Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen, eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.
Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.
Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan reijilleen.
Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä, eikä vielä hämärän tultuakaan.
Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään. Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle, koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.
Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut. Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa, se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa, jonka juskat olivat hiukan raollaan..
Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja, jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.
Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.
Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin…
Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna, hätääntyneenä.
Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.
Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.
Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo lähtee.
Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut. Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän alkoi valmistautua lähtöön.
Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.
Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti, joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman vertaa eteensä.
Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.
Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.
Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.
Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.
Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.
Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!
Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.
Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.
Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.
Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!
Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.
Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:
Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.
Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.
Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!
Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.
— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!
Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.
Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.
Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.
Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle, ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien eteenpäin.
Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä kauheampaa.
Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin, saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.
Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi, kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä hänen käsiänsä nuoleskelemaan.
Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!
Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän, heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan, kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.
III.
Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.
Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.
Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.
Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.
Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.
Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.
Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.
Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.
Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.
Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.
Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.
Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.
Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.
Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.
Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.
Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.
Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.
Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.
Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.
Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.
Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.
Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.
Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.
Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.
Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.
Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.
Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.
Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.
Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.
Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.
Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..
Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.
Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.
Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.
* * * * *
Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.
Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.
Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.
Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti lopulta heiketä.
Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut, vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti kääreitä.
Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa, että sen hädintuskin voi erottaa.
Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa. Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.
Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet. Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä pyrkivät väkisin kiinni.
Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille. Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.
Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa, ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo. Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä, joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.
Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti, hengitys ei ollut vielä lakannut.
Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti. Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin, mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia hengissä pitää.
Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi, jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin, ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi, mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.
Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi kiulu kädessä navettaan.
Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.
Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.
Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.
Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua eikä valoa tuonut.
Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun syliinsä ja paljasti rintansa.
Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.
Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli. Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.
Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti hyllyltä tyhjän juomalasin.
Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen, puristella niitä.
Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin, se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.
Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.
Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.
Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty. Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä, se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen, lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.
Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan. Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta sanottavammin häirinnyt.
Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.
Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema ikkunain takana kurkkimasta.
IV.
Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin hävitystyölle rajoja panemaan.
Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.
— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän, sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.
Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.
Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.
Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon vieraiden tulosta.
Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita vastaan.
Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla. Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita vastaan.
— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.
Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:
— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?
— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten tapaturmalaukauksen rintaansa.
Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis, heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään, tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet kuitenkin täydellisesti, hän selitti:
— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette takaisin jalkeilla.
Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä. Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi, vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut ja miten Anni oli haavaa hoitanut.
Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen kertomustaan.
Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan Annin kättä ja puhui:
— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla, siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!
Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan, jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut. Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä ammattitehtävistään.
Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa. Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.
Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.
Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen, ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan painikkeena.
— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin edistynyt?
— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.
— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun miehenne veret olivat niin vähissä.
Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.
Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti. Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian Annin kanssa puheeksi.
Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa. Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:
— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota en millään saa ajatuksistani.
Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi. Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä viereen sekä kysyi hymyillen:
— No mikä se niin tärkeä asia on?
— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —
Lupaatko sen, rakas Anni?
— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.
Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli häntä kauan silmiin.
— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!
Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:
— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti! Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.
Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu. Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.