Suurten metsien salasta

by Simo Eronen

LUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI

I.

Pääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli.

Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.

Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.

Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen kahvitulensa ääreen kellimään.

Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin. Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi. Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä kerran ettonettaan kellii.

Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi saamistaan puolikupposista.

Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli. Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.

Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle, mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.

Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja sanotuksi:

— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!

Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen mielestään ja ajatteli:

— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!

Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut heidän ilmiantajakseen lähteä!

Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.

Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään, eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka semmoisesta tuli.

Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut, kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.

Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että pakosta piti kakistella ja yskiä.

Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä, jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään usvamereen.

Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa, etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella, mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä molemmin puolin rajaa.

Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana. Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi, kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään hätää ollut!

Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua, ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.

Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset, kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta sinä yönä mitään tulla.

Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet! Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!

Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään. Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja, ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.

Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä, eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.

Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan, miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta: Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen, koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä, joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja, yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa, suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana, saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun, joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä pitkien taipalien taa.

Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni. Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman päivän perästä.

Jo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan lennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski hänen aivoihinsa kysymys:

— Mitenkäs käy omalle torpallesi sillä aikaa?

Niin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi pariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat takaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja pojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista. Siinä palkka sananviennistäsi!

— Parasta pysyä kotona! päätteli Jere laskeutuessaan vaaran laelta.

Kotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän. Se oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen miehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän kylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat asukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän siellä mahdottomaksi.

Ei mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna oli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen puolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului olevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.

Vielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien kulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen viinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie mies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli kahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi paloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi. Mutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!

Jere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi kysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti siinä tuokiossa mieleen ajatus:

— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä itseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.

Teki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään sen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja alkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.

— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan rutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli maailmaa kärsiä.

Mutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin kieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän jättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään naapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.

Mies sai niine hyvineen lähteä taivaltaan jatkamaan.

Jere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa suojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin esteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän hänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin tulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.

Jere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään metsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin vaarassa.

Etelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen peltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei siis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen metsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.

Jere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten polttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet putipuhtaaksi.

Mutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli ylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa, jonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan. Jo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan. Tukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että hän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka reijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi pyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta ei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä kuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti naavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen paneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi nuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.

Horjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti Liena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla niin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan huomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo pakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.

Lienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän julisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen leimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä he aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi tulisi.

– Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi! lopetti Jere pontevasti.

Lienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana iltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan. Siellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä olevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään tuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.

Ei siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan. Sakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan yläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan tuoksahteli palaneen lemu.

Auringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan veripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan sakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se vihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken kaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä sakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.

Jereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui hän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle jäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä, mutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.

— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule edes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.

Hän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen enteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli raukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman täyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:

— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa todenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?

Häntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen selkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle, mutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat oudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten voimakasta veden polskintaa.

Jere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa laskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen sen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere ajatteli:

— Pakomatkalla ovat jo nuokin, ja pahastipa tuntuukin yskittävän!

Jouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta päätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat nopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä syviä, öhkiviä hengähdyksiä.

Kun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen ja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja käänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.

Tämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia toisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä. Kaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla joukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne mylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet tarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa kaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta kohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari ensimäiseksi pakopaikakseen.

Mutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi käsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset suostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia uiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti. Silloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui minkä keuhkoista läksi:

— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo ennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä ole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!

Kulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain teiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät pitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien poikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään pakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne pääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä sen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua vasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät höyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven luo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan poikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä perheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.

Aamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi, oli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen kehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi. Savu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä seinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven ympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana vedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko maailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana. Väkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä leimahdelleet.

Ei voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta kotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja Lienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua möllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata ynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi sieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei uskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.

Lienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen lähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran rippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat mahdollisesti unohtuneet.

Rannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää teiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää pakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti hengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia metson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne olivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin, kunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja lehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa pakoon.

Jere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja kuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:

— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan nälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!

Vilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä jäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko metsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili puiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle yritellen.

Kaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä, etteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen pakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden riistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut hiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet olivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat vielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan, poikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan eikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen nähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien kintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se hävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana karjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien savuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta ankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita vuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.

Hetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle, mutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä oli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan tavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin nähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:

— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän nähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!

Hävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta rintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään savuun salaperäisenä ja pelottavana…

Koko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan, aurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä. Ilmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se muodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä, mutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan tullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen peitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville, joka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän vähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät nokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan kuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.

Jere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne olivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa ja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia mustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei naurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan nokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.

Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli, niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.

Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.

Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä, järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen kätköön häviävällä tuonenjärvellä.

Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.

Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.

Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.

Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin, jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen vieriessä.

Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken: Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.

Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten naavaisia oksia ylöspäin.

Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi. Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän. Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä. Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta, kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean savumeren keskelläkin.

Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi hänen huuliltaan.

Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.

Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.

Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi tulijärveksi.

Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.

II.

Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.

Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan järven rantametsiäkin.

Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä Joutsenkivaaran saloja.

Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä aikaansaada.

Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella askeleella.

Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa. Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa. Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä. Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.

Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.

Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja. Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan kolmisensataa miestä sammutustyössä.

Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa hyödyttänyt.

Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille uusia tuhoja tekemään.

Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa saivat raivatuksi itselleen pakotien.

Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan, kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt. Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa. Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi, hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.

Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.

Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja, niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.

Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.

Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan. Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä poistaa…

* * * * *

Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle. Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat määrät tulen ruoka-ainetta.

Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta ravintoa.

Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin, että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin. Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.

Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.

Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen, pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.

Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa, keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi, niin että lopulta ihan välähteli.

Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi, aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen saamatta pulahtaa.

Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää. Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä ammuntaansa.

Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta. Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.

Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina, hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.

Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat isältään, mitä nyt oli tulossa.

Jere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:

— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!

Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa. Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla lukkoon.

Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja, kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin räjähdyksiin.

Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset, vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.

Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin, niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina roiskuvia sadepisaroita.

Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.

Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta, vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat palonroihut…

* * * * *

Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen sitä veti keuhkoihinsa.

Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli, kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.

Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa. Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta, ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä säteitään. Ei se siitä vironnut.

Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu, mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä. Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu jokainen vihanta tilkku.

Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä minne muuanne hyvänsä.

Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia, kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt. Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä, metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.

Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona, joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut muka enää päivääkään täällä viivytellä.

Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä, väsyneinä.

Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä. Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt, mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta parahiksi sille!

Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana, jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!

Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!

— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.

— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton. Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:

— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään! Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi talven varaksi.

Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia, johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.

Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.

Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.

Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu. Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa, jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.

Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä, tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka tapauksessa.

Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä, mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat kerran miesjoukolla tulleet.

Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi kulmainsa alta puhujaan.

— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän epävarmalla äänellä.

— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?

— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta lennähteleviä multalapiollisia.