ENSIMMÄINEN LUKU.

Zenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-, sementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin hopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan yksinkertaisesti konttorihuoneistoja.

Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.

Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta, taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta välkähti äkkiä valossa.

Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja, haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin, mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla, mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa, joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.

Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa, jonka nimenä on Floral Heights.

Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920, kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.

Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva. Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit rannalla hopeisen järven.

Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi, lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä ja räminää.

Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista.

Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi, kahtakymmentä yli seitsemän.

Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.

Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon.

Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla.

Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.

Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja aikaansaada.

Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.

Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-, parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»

Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P——le!» Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P——le! S——lin p——le!»

Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa, ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P——le!» Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä.

Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli sinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä, kärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä saippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä kaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin, Tinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat nimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.

Hän oli aivan kimmastunut. »S——li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat likomäriksi eivätkä ripusta koskaan kuivaa minua varten — minun tulee tietenkin saada huonoin! — mitä muka minä tarvitsen, — ja — minä olen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen — — —»

Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja hilpeästi: »Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko sinä pestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä? Mutta, Georgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?»

Tarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan.

Ensimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän katsahti tähän.

Myra Babbitt — mrs. George F. Babbitt — oli ehdottomasti keski-ikäinen nainen. Hänellä oli suupielistä alaspäin käyvät syvät uurrot ja lihaleuka. Mutta ratkaisevammin osoitti rajan sivuuttamista se, ettei hänellä enää ollut pukeutumissalaisuuksia, joita mies ei saanut tietää, ja ettei häntä enää huolettanut, ettei ollut. Hänellä oli nyt yllään alushame ja törröttävä kureliivi, ja hän oli aivan välinpitämätön siitä, että hänet nähtiin törröttävässä kureliivissä. Hän oli niin turtunut ja tottunut avioelämään, että hän keskellä täyteläistä matroonaikäänsä oli yhtä sukupuoleton kuin vähäverinen nunna. Hän oli hyvä nainen, ystävällinen nainen, ahkera nainen, mutta ei kukaan, paitsi mahdollisesti Tinka, hänen kymmenvuotias tyttärensä, välittänyt hänestä vähääkään tai edes ollut täysin tietoinen hänen olemassaolostaan.

Jokseenkin perusteellisen keskustelun jälkeen pyyhekysymyksen taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta pyysi hän Babbittilta anteeksi, että tämän päätä porotti pohmelon vuoksi; ja Babbitt tointui kylliksi voidakseen kestää verkkopaitansa etsiskelyn, sen kun näet, kuten hän huomautti, joku ilkeämielinen ihminen oli piilottanut hänen puhtaiden pyjamainsa joukkoon.

Hän oli verrattain kohtelias ruskeata pukua koskevan neuvottelun aikana.

»Mitä sinä arvelet, Myra?» Hän sormeili vaatteita, jotka olivat makuuhuoneen tuolilla, sillä välin kuin mrs. Babbitt kulki edestakaisin salaperäisesti järjestellen ja nyppien alushamettaan, eikä hän miehen ärtyisästi tarkkaavissa silmissä näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi. »Mitä minun on tehtävä? Täytyykö minun vielä tänäänkin ottaa tuo ruskea puku?»

»Ota vain, sehän sopii sinulle mainiosti.»

»Minä tiedän sen, mutta se on välttämättä silitettävä.»

»Jaa, ehkä kyllä.»

»Kyllä se vain sietäisi silittämistä, se on varma.»

»Niin, ehkei sitä silittäminen haittaisi.»

»Mutta, peijakas, ei takkia tarvitse silittää. Eihän ole järjellistä ruveta silittämään koko pukua, kun takki ei sitä kaipaa.»

»Ei niin.»

»Mutta housut totisesti täytyy silittää. Katsohan niitä — katso näitä ryppyjä — housut täytyy totisesti silittää.»

»Niin kyllä. Mutta, Georgie, mikset voi pitää ruskeata takkia yhdessä niiden sinisten housujen kanssa, joista kerran mietittiin, mitä niille olisi tehtävä?»

»Herra Jumala! Oletko sinä koskaan elämässäsi nähnyt minulla takkia, joka kuuluu toiseen pukuun kuin housut? Minä sinä minua pidät? Tiskinnuolijana!»

»No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää ruskeita housuja räätälille?»

»Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku on? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.»

Hän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat verrattain levollisesti ja päättävästi.

Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa airue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson. Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.

Silmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen mukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret, ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat ja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.

Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille (joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan) horjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen käärmeenpään.

Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui lyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun. Niitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt, mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello. Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki, että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja salaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F.

Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.

Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen Kunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.

Paitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia.

»Minä tunnen itseni hiukan raihnaaksi tänään. Luultavasti söin eilen liikaa päivälliseksi. Sinun ei pitäisi tarjota niitä raskaita banaanimunkkeja.»

»Mutta sinähän itse niitä pyysit.»

»Niin, kyllä, mutta Minä sanon sinulle, että kun mies on sivuuttanut neljäkymmentä, hänen täytyy ajatella vatsaansa. Niitä on tosin sangen paljon, jotka eivät hoida itseään kunnollisesti. Usko pois, nelikymmenvuotiaana on mies joko höperö tai lääkäri — oma lääkärinsä, tarkoitan. Ihmiset eivät kiinnitä lainkaan tarpeeksi huomiota dieettikysymyksiin. Minä olen sitä mieltä Tietenkin täytyy miehen saada kunnollinen ateria päivän työn jälkeen, mutta olisi onneksi meille kummallekin, jos söisimme vähän kevyemmän lunchin.»

»Mutta, Georgie, minä täällä kotona syön aina kevyen lunchin.»

»Tarkoitat, että minä ahdan itseeni oikein uhma-aterian kaupungilla. Tosiaan. Kyllä sinulla vain olisi ihanat päivät, jos sinun olisi pakko syödä sitä sotkua, mitä uusi hovimestari meille syöttää Atleettikerhossa! Mutta minä en tosiaankaan ole tänään oikein roveissani. Merkillistä, tähän alhaalle vasemmalle sivulle koskee kovasti — eihän se vain mahda olla umpisuoli, mitä? Eilen illalla, kun ajoin Verg Gunchin luo, tunsin myöskin kipua vatsassa. Juuri tässä, kirpeää, pistävää kipua. Minä — — No, minne se hopeakolikko joutui? — Mikset sinä voi antaa meille luumuja eineeksi useammin? Tosinhan minä syön joka ilta omenan — 'omena päivässä yksi, saa lääkärin estetyksi' — mutta joka tapauksessa pitäisi sinun antaa meille enemmän luumuja kaikkien noiden uusmuotisten seosten sijasta.»

»Viimeksi, kun meillä oli luumuja, et sinä niitä edes maistanutkaan.»

»No niin, ehkei minulle silloin sattunut maistumaan. Mutta enköhän sentään syönyt joitakin, jos oikein muistan. Joka tapauksessa — — — Minä sanon sinulle, että on tavattoman tärkeätä, että — — — sanoin juuri eilen illalla Verg Gunchille, että useimmat eivät tarpeeksi ajattelevat — —»

»Kutsutaanko Gunchit meille päivälliselle ensi viikolla?»

»Varmasti.»

»Kuule, George, minä toivoisin, että sinä pukeutuisit hienoon smokingiisi sinä iltana.»

»Ei helkkarissa! Ei ne muutkaan muuta pukua.»

»Muuttaa tietysti! Etkö muista, kun sinä et vaihtanut pukua Littlefieldin illallisille ja kaikki muut olivat vaihtaneet ja sinä olit niin nolona?»

»Nolona! Vai nolona! Jokaikinen tietää, että minä voin vetää selkääni yhtä kalliin smokkerin kuin kuka tahansa, ja sittenkö minä muka olisin nolona, jos se sattumoiksi ei osunut olemaan ylläni. Sikamaisen vaivalloista muuten kaikki tuommoinen! Sitä voi vielä vaatia naiselta, joka on ylipäänsä kotona koko ajan, mutta kun mies on ahertanut olkansa takaa koko päivän, ei hänellä ole erikoista halua sännätä kotiin ja syöksyä päistikkaa juhlakaapuun ihmisten vuoksi, jotka hän on nähnyt ihan tavallisissa vaatteissa samana päivänä.»

»Mielelläsi sinä vain siinä näyttäydyt. Myönsithän tässä muutama ilta sitten olevasi iloinen, että olin itsepäisesti sinua kärttänyt muuttamaan pukua. Sanoit olon tuntuvan paljon hauskemmalta senvuoksi. Ja sitten, kuule, minä tahtoisin, että sinä et sanoisi sitä 'smokkeriksi'. Sehän on 'smoking'.»

»Joutavia! Mitä sillä on väliä?»

»Kaikki hienot ihmiset sanovat smoking. Ajattele jos Lucille McKelvey kuulisi sinun sanovan smokkeri!»

»Jopa nyt keksit oikean! Lucille McKelveyllä ei totisesti ole syytä katsoa minua yliolkaisesti. Mitä hän muuta on kuin lumppusukua, vaikka mies ja isä sattuvat olemaan miljoonamiehiä. Taidat koettaa vihjailla omaan ylhäiseen, yhteiskunnalliseen asemaasi? No, silloin saan huomauttaa sinulle, että sinun arvoisa sukulaisesi isän puolelta, Henry F., ei sano edes smokkeri. Hän sanoo sitä »hännättömän apinan hännättömäksi nutuksi», etkä sinä saa häntä vetämään semmoista ylleen, ellet nukuta häntä kloroformilla.»

»Älä huoli olla halpamielinen, George.»

»En minä ole halpamielinen, mutta Herra siunatkoon, sinä alat käydä yhtä ryppyileväksi kuin Verona. Aina siitä saakka, kun hän palasi Collegesta, on hän ollut niin koppava, ettei voi sietää häntä samassa huoneessa — ei tiedä, mitä tahtoo — se tahtoo sanoa, minä kyllä tiedän, mitä hän tahtoo — hän tahtoo vain päästä naimisiin jonkun miljoonamiehen kanssa ja asua Euroopassa ja juosta saarnamiesten talutusnuorassa ja samaan aikaan jäädä tänne Zenithiin ja olla jonkinlainen sosialistiagitaattori tai johtava henkilö hyväntekeväisyyspuuhissa tai muussa hemmetin sekasotkussa. Herra Jumala! Ja Ted on ihan yhtä hullu! Hän tahtoo Collegiin eikä tahdo Collegiin. Ainoa kaikista kolmesta, joka tietää, mitä tahtoo, on Tinka. Minä vain en saata ymmärtää, kuinka juuri minä olen joutunut saamaan lapsia, jotka oikkuilevat sinne tänne, niinkuin Rona ja Ted. Minä en ehkä tosin ole Rockefeller tai James J. Shakespeare, mutta aina minä sentään tiedän, mitä tahdon, ja pysyn vakavasti ammatissani konttorissa, ja — — — Oletko kuullut tuoreinta uutista? Mikäli minä käsitän, on Tedin uusin päähänpisto, että hänestä pitää tulla filminäyttelijä, ja — — — Ja minä olen kuitenkin sanonut hänelle satoja kertoja, että jos hän lähtee Collegiin ja opiskelee lakitiedettä ja käyttäytyy miehen tavoin, niin minä hommaan hänet liikealalle ja — — — Ja Veronan laita on ihan yhtä hullusti. Ei tiedä, mitä tahtoo. Mutta riittää jo taas tämä, tule nyt viimeinkin! Etkö sinä vielä ole valmis? Tyttö soitti ruoalle jo kolme minuuttia sitten.»

Babbitt pysähtyi huoneen länsi-ikkunan ääreen ennenkuin seurasi vaimoansa. Nämä Floral Heightsin asuntotontit olivat kukkulalla, ja vaikka kaupungin keskustaan oli viisi kilometriä — Zenithissä oli nyt asukkaita kolmen- ja neljänsadantuhannen välillä — saattoi hän nähdä viisineljättäkerroksisen, Indianan kalkkikivestä rakennetun Toisen Kansallis-tornin huipun.

Kimmeltävinä kohosivat sen seinät, huhtikuun taivas taustanaan, kohosivat yksinkertaista, korutonta, kuin valkoista tuliviirua muistuttavaa kattolinjaa kohti. Tornissa oli sopusointua ja määrätietoisuutta. Se kantoi voimaansa kevyesti kuin kookas sotilas. Kun Babbitt katseli sitä, silisi ärtyneisyys pois hänen kasvoiltaan, hänen veltto leukansa kohosi kunnioittavasti. Hän sanoi vain: »Se on ihana näky!» Mutta hän tunsi kuin läikkeen kaupungin sylkyttävästä elämästä; hänen rakkautensa siihen elpyi taas. Hänen silmissään oli torni kuin temppelinhuippu, liikeuskonnolle pyhitetty, intoutuneelle uskolle, joka oli yläpuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, ja kun hän saapasti aterialle, vihelteli hän uusinta katuluritusta, kuin olisi se ollut melankolinen ja juhlahenkinen hymni.