TOINEN LUKU.
1.
Vapauduttuaan Babbittin moitiskeluista ja siitä hiljaisesta hyrinästä, jolla hänen vaimonsa ilmaisi sitä myötätuntoa, jota hän oli liian kokenut tunteakseen, mutta vielä kokeneempi ollakseen osoittamatta, vaipui heidän makuuhuoneensa heti takaisin persoonattomuuden tilaan.
Se oli makuuparvekkeen — makuuloggian — eteisenä. Molemmat käyttivät sitä pukuhuoneena, ja kylmimpinä öinä luopui Babbitt mielellään velvollisuudestaan olla miehuullinen ja vetäytyi sisällä olevaan vuoteen lämpöön voidakseen nauraa tammikuunmyrskylle.
Huone oli sävyltään hiljaisen viihtyisä, sisustettu parhaiden standardimallien mukaan saman verhoilijan johdolla, joka sisusti useimpien Zenithin rakennuskeinottelijain talot. Seinät olivat harmaat, laudoitus ja ovet valkoiset, matto puhtaansininen, ja kalusto hyvin mahongin näköistä — vaatekaappi suurine peileineen, mrs. Babbittin pukupöytä melkein täyshopeisine esineineen, yksinkertaiset sängyt, niiden välillä pieni standardimallinen pöytä ja sähkölamppu, vesilasi, standardikirja iltalukemista varten värillisine kuvineen — mikä se kirja oli, on mahdoton sanoa, kun kukaan ei koskaan ollut sitä avannut. Patjat olivat tiiviit, mutta eivät kovat, voitokkaat nykyaikaiset patjat, jotka olivat maksaneet aika paljon. Lämpöjohtopatterilla oli huoneen kuutiotilavuuteen nähden tieteellisen tarkasti määrätty pinta. Ikkunat olivat suuret ja helpot avata, varustetut parhailla hakasilla ja punoksilla ja taatusti repeämättömästä Hollannin palttinasta tehdyillä lasku-uutimilla. Se oli makuuhuoneiden mestariteos, tilattu suoraan liikkeestä. Viihtyisiä Ajanmukaisia Huoneita Keskinkertaisten Tulojen Nauttijoille. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Babbittien eikä ylimalkaan kenenkään muunkaan kanssa. Jos ihmiset joskus olivat täällä eläneet ja rakastaneet, lukeneet jännittäviä kertomuksia puoliyön aikana ja makailleet ihanassa puoliunessa pyhäaamuisin, niin ei siitä näkynyt merkkiäkään. Se oli samannäköinen kuin hyvin hyvä huone hyvin hyvässä hotellissa. Odotti, että palvelija tulisi panemaan sitä kuntoon ihmisiä varten, jotka asuisivat siellä vain yhden yön, menisivät taakseen katsomatta eivätkä ajattelisi koskaan tulla takaisin.
Joka toisessa talossa Floral Heigthsissä oli tarkalleen samanlainen makuuhuone.
Babbittin talo oli viisi vuotta vanha. Se oli kauttaaltaan yhtä täydellinen ja kiiltävä kuin makuuhuone. Se oli sisustettu mahdollisimman aistikkaasti, siinä oli parhaat tehdasmatot, mitä oli saatavissa, yksinkertainen eikä varsin kallis arkitehtuuri ja kaikki uusimmat mukavuudet. Kaikkialle oli johdettu sähkövirta steariinikynttiläin ja savuavien takkauunien asemesta. Makuuhuoneessa oli kolme kontaktia sähkölamppuja varten, pienien messinkilevyjen taakse piiloitettuina. Hallissa oli kontakteja pölynimijää ja arkihuoneessa kontakteja pianolamppuja ja sähköviuhkaa varten. Komeassa ruokasalissa, jossa oli muhkea astiakaappi, kaappi lyijypuitteisine lasiruutuineen, kermankellervät rappausseinät, vaatimaton »stilleben» -maalaus — äyriäiskasan päällä oleva lohi —, oli kontaktit sähkösuodatinta ja leivän sähköpaahtajaa varten.
Babbittien talossa oli vain yksi ainoa vika: se ei ollut koti.
Usein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta tänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän arvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan huoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa, kun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.»
Hän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen kaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa naiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta ja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan, joka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt Babbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine — oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka ja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten syönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei osoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan mielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli yhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo, Putifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi »kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja hän sanoi sen Tinkalle joka aamu.
Hän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja sieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi ollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista, ja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä, jotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja sorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut reistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään mr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt lausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi korvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman kodin.»
Mutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen luokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden hyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä pikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin semmoista, joka on jotakin.»
»Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee Gruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit pikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa ja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!»
»Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä toivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan mikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi rattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista? Taikka myöskin voisin — — —»
»Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen avustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään mitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii, että häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa, että ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki nuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen, ellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa — tuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia typeriä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa ja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli heidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että juoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin nuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä ja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra, miksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin palasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä lisäksi!»
Ted Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken nikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko sinä — — —»
Verona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme vakavista asioista!»
»Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku erehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut kaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan mitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.»
Babbitt tokaisi: »Vai niin, vai tahdot sinä! Ajatteles, jos minä tahtoisin itse.» Verona vastusti: »Vai niin, vai tahdot sinä, herra Teikari! Minä otan sen itse!» Tinka ruikutti: »Pappa, sinähän sanoit, että sinä ehkä veisit meidät Rosedaleen!» Ja mrs. Babbitt: »Varo, Tinka, sinä pistät hihasi voihin!» Kaikki katselivat toisiinsa kiukustuneina ja Verona tuiskahti: »Ted, sinä olet inhoittava, kun kehtaat pyytää autoa.»
»Tietenkään sinä et ole, et ollenkaan.» Tedin rauhallinen ääni saattoi tehdä toisen hulluksi. »Sinähän vain haluat ottaa auton haltuusi heti päivällisen jälkeen ja jättää sen jonkin nukkepuodin eteen seisomaan koko illaksi, sillä välin kun te istutte keskustelemassa kirjallisuudesta ja niistä neroista, joiden kanssa menette naimisiin, jos ne vain kosivat!»
»Papan ei pitäisi milloinkaan antaa sinulle autoa! Sinä ja ne inhoittavat Joneksen pojat ajatte kuin hullut. Aatteles, että te ajoitte Chautauqua Placen kulmasta kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla!»
»Häh, kuka sinulle sen on syöttänyt? Sinä olet niin äärettömän arka autosta, että ajat ylämäetkin jarruttaen!»
»Ylämäet, älä nyt! Mutta sinä — — — Aina sinä kerskaat, että sinä muka tunnet moottoriasiat hyvin, ja Eunice Littlefield sanoi kumminkin, että sinä olit sanonut, että patteri syöttää generaattoria!»
»Älä helkkarissa — — mutta kuule, rakas ystävä, sinähän et osaa erottaa generaattoria vaihdevälittäjästä.» Suotta ei Ted ollut ylimielinen hänen rinnallaan. Poika oli kuin syntynyt mekaanikoksi, tekemään keksintöjä ja kopeloimaan koneita.
»Riittää jo», sanoi Babbitt hajamielisenä sytyttäen päivän ensimmäisen, ihmeen viihdyttävän sikarin ja nauttien Advocate-lehden repäisevistä rubriikeista.
Ted alkoi hieroa sovintoa: »Kunniasana, Rona, minä en siitä vanhasta väkkärästä välitä, mutta minä lupasin parille meidän luokan tytölle kyyditä heidät koulukuoron harjoitukseen, ja vaikka minulla totisesti ei ole siihen halua, niin täytyyhän gentlemannin täyttää seuraelämän velvollisuudet.»
»No, johan nyt! Sinä ja seuraelämän velvollisuudet! Kymnaasissa!»
»Jeekuri, emmekö me olekin hienoja, kun on käyty niin oppineessa hamelaitoksessa! Saat uskoa, että koko valtiossa ei ole koulua, jossa olisi sellainen rotuluokka kuin meillä Gamma Digammassa tänä vuonna. Kaksi meidän pokkuloista on miljonäärien poikia. Pappa, kuule, eikö minulla pitäisi olla oma auto niinkuin monella pojalla on?»
Babbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma talo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan latinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee sitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin lisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka hänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa! Joo, silloin kun minä annan sinulle — —»
Vähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted Veronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin katsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti Ted, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted tulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita, mihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja suuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina varasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa.
Kun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan ystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä», Tedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia urheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä tyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit ja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on, on tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.»
Ted venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli siitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen pukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen, housut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö oli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä pystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä aihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä tukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun hän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri, lapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit, jotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla rahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt aito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja niiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula.
Eikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava ja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä) olivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä. Hän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin, luulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin luulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.»
Babbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet itseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi kohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!»
Verona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista sodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi Tinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!»
Kun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin, huokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä väitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö aamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä en mitenkään kestä.
»Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää jonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa. Minun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä toimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti toistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — — eikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä milloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?»
»En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli mrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien kuusiseitsemättä kertaa.
»Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä ihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua niille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita lakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa on hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän tilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on vaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava maasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka joka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava sekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin. Meidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin luotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se on hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja nakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.»
»Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt.
»Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi, esiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja lisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?»
»Jaa, enpä tiedä.»
Hän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei tasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai kiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa oppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt näytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi hän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden ilmoitukset.
»Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä suurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha impi kirjoittaa eilisillasta:
»Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän mairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles McKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen nurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä nähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista kiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta sisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia varten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J. Sneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava, että se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti kiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut kalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla, jotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen linnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa, hunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista kahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa biljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan vielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja Terpsikhore.»
Siinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin, Advocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen, hienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän röhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan liian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon hyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla kuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan kontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut useampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on kyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se ole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi. Mutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen juomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja, huh, niin se alkaa ellottaa!»
Mrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni nähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en ole ollut siellä koskaan.»
»Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista Charleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä ole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain nokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä ansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka panevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin on kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?»
Mrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön Advocate-lehden Tila- ja rakennuspalstan uutisista:
Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle,
Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112… 2, mtg. $ 4.000… Nom.
Ja tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle uutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi. Kun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista tuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi:
»Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät päivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla heitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla Kroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin hermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja helakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä, kultaseni!»
Hän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna Tinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden estää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät lainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja säännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.»
Hän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän kosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut. Hän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja nyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon miljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli jättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä inhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni vastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.»