KOLMAS LUKU.
1.
George F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville porvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta ja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen merirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa.
Kaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi kuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina se oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista; ja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli niin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki selkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle maksamaan.
Tänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi epäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja ihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon merkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin ajaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle sydämellisemmin kuin oli aikonut.
Paitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli tässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa. Vasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia myyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se ei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri puulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka oli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr. ja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan kuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin whiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat Babbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti päättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun mennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää niinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.»
Toisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan uudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista kuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna, yläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä. Littlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa kaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja automobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett Collegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän oli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies. Hän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden tai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa, esittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja Uudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä hellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat leskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se hyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi köyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen kääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan taistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan tulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä kaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen pyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä sydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai silmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian, arkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia.
Mutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana. Ihmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara presbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George F. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain etunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja menetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield sen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien tunnustuksista kootuin esimerkein.
Babbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin oppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli Eunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut muuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta — kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö».
Ero Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen todella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän ulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen kahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan, ja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield sitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä, leveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen pitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa, rasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä Phi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä, hän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan oli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja kylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä.
Tänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän muuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa. Babbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!» Littlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka astimella.
»Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen sikarinsa tänä päivänä.
»On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield.
»Nyt tulee kevät pian.»
»Niin, onhan nyt jo melkein kevät, on tosiaan», sanoi Littlefield.
»Mutta öisin on sentään vielä kylmä. Minun täytyi ottaa pari huopapeitettä makuuparvekkeelleni viime yönä.»
»Jaa, viime yönä ei ollut erikoisen lämmin», sanoi Littlefield.
»Mutta en minä sentään luule enää tulevan pahoja pakkasia.»
»Ei suinkaan, mutta eilen sentään satoi lunta Tiflisissä, Montanassa», sanoi tiedemies, »ja muistathan lumimyrskyn, joka raivosi lännessä kolme päivää sitten — kolmekymmentä tuumaa lunta Greelyssä, Coloradossa — ja kaksi vuotta sitten oli meillä täällä Zenithissä lumituisku viidentenäkolmatta huhtikuuta.»
»Onko se mahdollista? Kuules, hyvä mies, mitä sanot republikaanien ehdokkaasta? Kuka valitaan presidentiksi? Eikö mielestäsi olisi aika, että saisimme kunnollisen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen?»
»Maa tarvitsee ennen kaikkea, minun käsittääkseni, asioittensa hyvää, tervettä, käytännöllistä hoitoa. Me tarvitsemme — liikeperiaatteisen hallituksen!» sanoi Littlefield.
»Onpa hauska kuulla sinun sanovan niin. Tosiaankin hauska! Minä en tiennyt, miten sinä katsoit asiaa, kaikkine suhteinesi yliopistoihin ja semmoiseen, mutta minusta on hauskaa, että olet sillä kannalla. Maa tarvitsee — juuri nykyisessä käännekohdassa — ei suinkaan ketään korkeakoulunrehtoria tai kaikkinaisia selkkauksia ulkopolitiikassa, vaan hyvän — terveen — taloudellisen — liikeperiaatteisen — hallituksen, joka voi antaa meille mahdollisuuksia joltisenkin kunnollisiin tuloihin.»
»Niin, ihmiset eivät yleensä tiedä, että yksin Kiinassakin saavat oppineet väistyä käytännönmiesten tieltä, ja luonnollisestihan ymmärrät, mitä se merkitsee.»
»Onko se mahdollista! No sitten!» Babbitt henkäisi ja tunsi itsensä paljoa tyynemmäksi ja paljoa onnellisemmaksi ajatellessaan maailman asemaa. »Joo, on hauska pysähtyä juttelemaan. Mutta minun pitää nyt lähteä konttoriin kynimään erinäisiä kundeja. No, hyvästi näkemiin taas, hyvä veli. Tavataan illalla. Hyvästi siksi!»
2.
He olivat ahertaneet, nämä kunnon kansalaiset. Kaksikymmentä vuotta sitten oli se kukkula, jolla Floral Heights levitteli värikkäitä kattojaan, nuhteettomia nurmikoltaan ja hämmästyttävää prameuttaan, ollut raivaamatonta metsikköä. Suorien katujen varsilla oli vielä jäljellä muutamia metsääkasvavia, rakentamattomia tontteja ja erään vanhan puutarhan jäännökset. Se oli muhkea tänä päivänä, omenapuiden oksilta loistivat vastapuhjenneet lehdet kuin vihreäliekkiset soihdut. Ensimmäiset valkoiset kirsikankukat lensivät lepattaen katuojaan, ja punarintasatakielet liversivät raikasäänisesti.
Babbitt hengitti sisäänsä maan tuoksua, naurahteli intoutuneille punarintasatakielille, kuten olisi nauranut kissanpoikasille tai koomilliselle filmille. Hän oli syrjästä katsoen konttoriinsa menossaolevan liikkeenjohtajan perikuva, hyvinvoipa mies, jolla on päässä pehmeä, moitteeton ruskea hattu, nenällä sangattomat silmälasit, suussa suuri sikari ja hallussaan etukaupungin puistokatua kiitävä hyvä automobiili. Mutta hänessä oli sen lisäksi jonkinlainen syntyperäinen rakkaus tähän hänen omaan seutuunsa, omaan kaupunkiinsa, omaan toveripiiriinsä. Talvi oli ohi; rakennustoiminnan, hänestä niin suurenmoisen, näkyväisen kasvannan aika oli alkanut. Aamuinen alakuloinen mieliala haihtui, hän oli hilpeä ja hyvätuulinen pysähtyessään Smith Streetin varrelle jättääkseen ruskeat housut silitettäviksi ja saadakseen bensiinisäiliönsä täytetyksi.
Tuttu näky antoi hänelle turvallisuudentunteen: korkea punainen bensiinipumppu, onttotiilistä ja poltetusta savesta rakennettu autovaja, ikkuna täynnä siroja tarve-esineitä — kiiltäviä rasioita, muhkeilla porsliinieristäjillä varustettuja sytyttimiä, kullan- ja hopeanhohtoisia pyöränrengasketjuja. Hänelle tuotti maireista mielihyvää se ystävällisyys, jota Sylvester Moon, likaisin ja taitavin automekaanikko, uhkui tullessaan häntä palvelemaan. »Huomenta, mr. Babbitt», sanoi Moon, ja Babbitt tunsi itsensä arvohenkilöksi, jonka nimen kiireisessä työssä olevat vajamiehetkin muistavat — eikä miksikään halpahintaisessa autossa kiitäväksi tusinaurheilijaksi. Hän ihaili litroja osoittavan automaattisen viisaritaulun nerokkuutta, ihaili nasevaa kylttiä: »Täyttäkää säiliönne ajoissa, niin ette jää tielle — bensiini tänään 31 senttiä», ihaili bensiinin säännöllistä pulputusta, kun se juoksi säiliöön, ja sitä mekaanista täsmällisyyttä, millä Moon hoiti pumppausta.
»Paljonko pannaan tänään?» kysyi Moon tavalla, jossa kuvastui suuren spesialistin itsenäisyys, ammattitoverin tuttavallisuus ja arvonanto George F. Babbittin kaltaista yhteiskunnan merkkimiestä kohtaan.
»Lasketaan vain täyteen.»
»Ketä Te ajattelette tasavaltalaisten ehdokkaaksi, mr. Babbitt?»
»On liian aikaista ennustaa vielä. Sitähän on kuukausi ja kaksi viikkoa — ei kuin kolme viikkoa — täytyy olla melkein kolme viikkoa — no niin, joka tapauksessa yli kuusi viikkoa tasavaltalaisten puoluekokoukseen vielä, ja minusta pitää olla laajakatseinen ja antaa kaikille ehdokkaille mahdollisuuksia — luoda heihin yleiskatsaus ja mitata heitä ja sitten kypsän harkinnan jälkeen määrätä kantansa.»
»Niin, se on kyllä ihan totta, mr. Babbitt.»
»Mutta sen minä teille sanon — ja minun kantani tässä asiassa on ihan sama kuin se oli neljä vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten, ja se tulee olemaan minun kantani neljän vuoden päästä — niin ja kahdeksan vuoden perästä! Sen minä sanon kaikille ihmisille, eikä se mielipide voi levitä kyllin laajalle, että se mitä me aluksi jo lopuksi ja koko ajan tarvitsemme, on hyvä, terve, liike-elämää ymmärtävä hallitus.»
»Niin, se on vissi ja tosi!»
»Mitä sanotte noista etupyöränkumeista?»
»Hienot! Korjauspajoissa ei olisi paljoa tekemistä, jos kaikki hoitaisivat autonsa niinkuin te.»
»No niin, koetanhan minä olla siinä asiassa hiukkasen järkevä.» Babbitt maksoi, sanoi tunnelman tyylin mukaisesti: »Ei mitään takaisin», ja ajoi tiehensä nauttien oman arvonsa tunnosta. Hän tunsi olevansa kuin laupias samarialainen huutaessaan arvokkaan näköiselle miehelle, joka seisoi odottamassa raitiotievaunua: »Haluatteko ajaa mukana vähän matkaa?» Kun mies nousi autoon, sanoi Babbitt alentuvasti: »Oletteko menossa suoraa tietä kaupunkiin? Aina kun näen jonkun odottavan raitiovaunua, on tapani pyytää häntä mukaan — ellei hän ole suorastaan rentun näköinen tietysti.»
»Kunpa vain useampi olisi niin antelias autonsa suhteen», vastasi hänen hyväntahtoisuutensa uhri kiitollisesti.
»No, eipä sitä sentään voi sanoa juuri anteliaisuudeksi oikeastaan. Minun mielestäni vain on niin — minä sanoin juuri tässä pari päivää sitten pojalleni — että ihmisen velvollisuus on jakaa lähimmäistensä kanssa sitä hyvää, mitä hänellä tässä maailmassa on, ja minua harmittaa aina, kun ihmiset kerskuvat ja pöyhkeilevät armeliaisuudellaan.»
Uhri ei näyttänyt keksivän sopivaa vastausta. Babbitt lörpötteli edelleen:
»Kamalan kurjaa liikettä se yhtiö pitääkin näillä linjoilla. Sikamaista antaa Portland-Road-vaunujen kulkea vain joka seitsemäs minuutti. Siinähän paleltuu pilalle, kun talviaamuina täytyy värjöttää kylmässä viimassa kadunkulmassa.»
»Siinä olette oikeassa. Raitiotieyhtiö ei välitä yhtään siitä, kuinka se meitä kohtelee. Sitä pitäisi rangaista jollakin tavalla.»
Babbitt huolestui. »Mutta ei sitä sentään auta aina vain näykkiä Raitiotieyhtiötäkään, ajattelematta niitä vastuksia, joiden kanssa sen on kamppailtava, niinkuin nekin idiootit näykkivät, jotka vaativat kunnallisliikennettä. Työmiesten tapa ahdistaa yhtiötä parempien palkkojen saamiseksi on suorastaan rikollista, sillä siitähän on tietysti vain seurauksena, että Te ja minä saamme maksaa seitsemän senttiä tiketistä. Oikeastaan on liikenne varsin hyvä yhtiön kaikilla linjoilla — jos asiaa oikein ajattelee.»
»Jaa-a — —» sanottiin väkinäisesti.
»Helkkarin kaunis aamu», selitti Babbitt. »Nyt tekee kevättä täyttä päätä.»
»Niin, nyt on tosiaan kevät.»
Uhri ei ollut mitenkään erikoinen tai älykäs. Babbitt painui syvään äänettömyyteen ja ryhtyi ajamaan kilpaa raitiovaunujen kanssa kulmaan: hurjaa, hermostunutta kiitämistä raitiovaunun keltaisen kyljen ja toisella puolella olevien autojen epäsäännöllisen rivin välillä, ja niin porhallettiin ohi juuri kun raitiovaunu pysähtyi — verratonta urheilua ja todella tyylikästä.
Ja koko ajan oli hän tietoinen Zenithin kauneudesta. Moneen viikkoon hän ei ollut huomannut muuta kuin vuokraajia ja kilpailevien välittäjäin kiusoittavia ilmoituksia »Vuokrattavana». Tänään hän joutui vuorotellen raivoon ja ihastukseen äkillisen hermostuneesti, ja tänään oli valoisa kevätpäivä niin virkistävä, että hän nosti päätänsä ja näki.
Hän ihaili jokaista kaupunginosaa pitkin tuttua tietä konttoriinsa: huviloita, puistikolta ja Floral Heightsin säännöttömästi kiemurtelevia katuja. Smith Streetin matalia puoteja, kimaltavia suuria lasipintoja ja keltaisia tiiliseiniä; maustekauppoja ja pesulaitoksia ja kemikaliliikkeitä Eastsiden emäntien tärkeimpäin tarpeiden tyydyttämiseksi. Dutch Hollowin vihannespuutarhoja rautapellistä ja varastetuista ovista kokoonkyhättyine vajoineen. Yhdeksän jalan korkuisia, tulipunaisia, kauniita naisia pitkissä riveissä elävien kuvien, piipputupakan ja talkkijauhon reklaamina. Yhdeksännen itäisen kadun vanhoja »kerrosrakennuksia», jotka muistuttivat vanhoja tahraisissa vaatteissa seisovia teikareita; puulinnoja, joista oli tehty täyshoitoloita, ja niiden savisia käytäviä ja hoitamattomia pensasaitoja, joita tunkeilevat autovajat ja halvat vuokratalot ja hedelmäkojut työnsivät tieltään. Rautatieraiderivin toisella puolen säilykemaitoa, pahvirasioita, lampunpitimiä, automobiileja valmistavia tehtaita. Ja sitten liikekeskustaa, tihenevää, salamannopeaa liikennettä, täpötäysiä, äkkiä tyhjeneviä raitiovaunuja ja korkeita marmori- ja hiontagraniittiportteja.
Se oli suurta, ja Babbitt ihaili suuruutta kaikessa: vuorissa, jalokivissä, lihaksissa, rikkauksissa tai sanoissa. Kevään lumouksen lyhyt hetki herätti hänessä lyyrillisen ja melkein itsekkään rakkauden Zenithiin. Hän ajatteli ympäristön tehdasesikaupunkeja, Chalaosa-jokea ja sen omituisia rantoja, Tonawanda-kukkuloita pohjoisessa hedelmäpuutarhoineen ja koko hedelmällistä maata, sen meijereitä ja suuria latoja ja komeita karjalaumoja. Kun hänen matkustajatoverinsa astui pois, huudahti hän: »Herra Jumala, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tunnen itseni tänään!»
3.
Yhtä tärkeä toimitus kuin auton käyntiinpano oli sen pysäyttäminen konttorin kohdalla. Käännyttyään Oberlin-avenyn kulmasta Kolmannelle koilliskadulle hän tähysti tyhjää tilaa odottavien vaunujen rivissä. Harmikseen menetti hän juuri samassa paikan, johon erään kilpailijan onnistui livahtaa. Pian teki eräs toinen auto lähtöä katukäytävän reunasta, ja Babbitt hiljensi vauhtia, kohotti kättään hillitäkseen takanatulevia autoja, huitoi hurjasti erästä akkaa astumaan ripeämmin ja väisti vikkelästi erästä sivulta tulevaa kuorma-autoa. Etupyöräin koskettaessa edessä olevan auton takorautaisia puskureita hän pysähtyi, käänsi voimakkaasti ohjaustankoa, lipui taaksepäin ja onnistui asettamaan autonsa aukkoon, vain 20 tuuman päähän katukäytävän reunasta. Se oli miehen arvoinen uhkayritys ja mestarillisesti suoritettu. Tyytyväisenä kiinnitti hän varmuuslukon etupyörään ja meni kadun yli kiinteistökonttoriinsa Reeves Liiketalon alakertaan.
Reeves Liiketalo oli tulenkestävä kuin kallio ja niin täydellinen kuin kirjoituskone; neljätoista keltatiilistä kerrosta, täynnä lakimiesten ja lääkärien vastaanottohuoneita, kone-, merkelilaaka-, piikkiaita- ja kaivososake-asioimistoja. Nimien kultakirjaimet loistivat ikkunoissa. Sisäänkäytävä oli liian uudenaikainen ollakseen pilareilla koristettu; se oli tyyni, hienosti ajateltu, muhkea. Kolmannenkadun puolisella sivulla oli Western Unionille kuuluva sähkölennätintoimisto, Delft-konditoria, Shotwellin paperikauppa ja Babbitt-Thompsonin Kiinteistöjenvälitystoimisto.
Babbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät, mutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta ja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden tervehdyksiin.
Tuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien varrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät, ylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti- ja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He olivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet kiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon. Heidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä marmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain paikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se oli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa Pompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki Reeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän itsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan.
Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä aamun soraääniä enää kuulunut.
Mutta ne sorahtivat heti taas.
Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai niin.»
Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli, kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa siihen, että hän saisi myydyksi.
Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori, paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman, yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen, harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa; Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella, innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.
Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui ummehtuneessa konttori-ilmassa.
Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein, että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa; tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta — tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi, lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.
Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä! Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen, tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen (taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa, mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»
Hän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa kuin Miss McGoun, ja alkoi sanella.
Tämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä:
»Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen saanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa nyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin yhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että me menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä kahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille — hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all right ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän hänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu vähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on tarpeellista, piste, uusi kappale.
— Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat kustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi ja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien lunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee jotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja tehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan, kun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.»
Valmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss
McGounilta, oli seuraava:
Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike.
Omia koteja.
Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E.
Zenith.
Mr. Omar Gribble
576 North American Building
Zenith
Mr. Gribble!
Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen.
Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan saantikirjain lunastustakin. Lyökäämme siis kauppa kiinni!
Kunnioittaen
Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä, voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää: mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»
Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista, »ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija, tuntehikkaasti ja hajamielisesti:
»Halloo, ukkeli!
Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen? Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana. Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:
Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e) ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa, Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien asuntokortteleissa.
Alttiina palvelukseenne
J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine
Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:
Silver Grove. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow, kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla, herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.
Dorchester. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo, kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat portiikit, siirtolatyyliä, kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli, halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»
Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta, oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta, tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja. Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin, kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?» Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja käännähti kömpelösti poispäin.
Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan. Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»
Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.