KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Vaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli perusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei hän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin nuttunsa hihan napeista.

Kenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan.

Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?» Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi kaikki.»

Ted huolestutti Babbittia eniten.

Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice Littlefieldiin.

Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa, rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä, näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista, jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa» täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.

Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.

Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.

Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan. Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston, rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä, hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin, seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten sijoitettuna sivuvaunuun.

Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen, mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä, kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä, ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille. Jonkun täytyy opettaa hänelle mores, ja sen tehtävän olen minä saanut niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»

Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma, että sille annettaisiin asianmukainen arvo.

Ted puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen.

Babbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan entisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia leikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja kypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai ominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä kuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli, olivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset. Arkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja halliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi tomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.»

Aamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei kukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen muistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos on sallittua keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko, mikä minä sanoin?»

»No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan yhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt.

Tanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa Matildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa. Hän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli ollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma. Nyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja naisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit, ja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista. Babbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa — kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat korsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin sanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi ne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä. Tytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen samettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä oli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen nojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta nuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän sukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset ja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt. He tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi itsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin kaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted. Eunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen kapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan sukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan.

Sitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen.

Pojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he joivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja joka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa kadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli äänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän ei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa pimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi ystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano, niin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.»

»Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti.

Hän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää talosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin olisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —»

»Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki äidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he menevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen taloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai tahtoisimmeko?»

Babbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin pois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä suljettaisi ulos mistään.

Mutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin, hän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias leveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi kertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa.

Tohtori Howard Littlefield saapasti sisään.

Hän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa katselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja sama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He kuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille, että Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä lähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin pikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi, käyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen. Myöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä.

Kun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi hirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön. Babbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma, kummallako puolella olisi.

Useita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät, kumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja Littlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja senaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta kun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen seikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti, ilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen.

»Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja ahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja sokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua tavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä. Joka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme: 'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain haukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella hiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy vähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä lauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua — istua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään — ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!»

Jos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut lainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli liian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa. Kenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona harjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien yli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja ruotsalaisten luutnanttien luennoille.

»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu, kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»

Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti alituinen pulikoiminen perhemainingeissa.

Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin, kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.

Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.

Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli »kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä, joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen, iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja koettanut teeskennellä olevansa hieno herra».

Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti, mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta sankarista, nimeltä »sinun isäsi».

»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus, sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri, hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään, pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko, joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies — ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä, sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No, sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin; hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin pahka puussa!»

Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista, muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»

Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen, siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli: »Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja, Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli:

»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen hän on, semmoinen — hutilus!»

Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka, yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».

Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia. Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»

Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.

Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi. Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys — selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut antautua äänettömyyden koetukselle.

Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet, kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista, kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella, haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta juoksupoikien edessä.

»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — — — en tiedä mitä.»

Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa ja epäilyttävällä tuulella.