SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
1.
Floral Heightsissä on vain kolme, neljä vanhaa taloa, ja vanhana talona Floral Heightsissä pidetään sellaista, joka on rakennettu ennen vuotta 1880. Suurin näistä on William Washington Eathornen, First-State-pankin johtajan, palatsi.
Eathornen talo edustaa Zenithin »hienoja osia», jommoisia ne olivat vuodesta 1860 vuoteen 1900 saakka. Se on punaisista tiilistä rakennettu kolossi, koristeina harmaata hiekkakiveä ja kattona punaisia, keltaisia ja vihreitä tiilikuvioita. Siinä on kaksi kapeaa tornia, toinen kuparikattoinen, toisen huippu valurautaisella sananjalkakehyksellä koristettu. Portti muistuttaa avointa hautaa; sitä kannattavat paksut graniittipilarit, joiden yläpuolella riippuu jäätyneitä tiiliryöppyjä. Talon toisella puolella on suuri, avaimenreiänmuotoinen, maalattu ikkuna.
Mutta talo kokonaisuudessaan ei tee lainkaan humoristista vaikutusta. Se on yhtä raskaan-arvokas kuin ne Viktorian aikaiset pankkimiehet, jotka hallitsivat uutisasukkaiden ja reippaiden »yrittäjäin» välistä miespolvea ja loivat synkän harvainvallan hankkimalla haltuunsa pankkien, myllyjen, maan, rautateiden ja kaivosten tarkastusvallan.
Niistä kymmenkunnasta vastakkaisesta Zenithistä, jotka yhteensä muodostavat täydellisen ja todellisen Zenithin, ei mikään ole niin mahtava ja elinvoimainen ja kuitenkin niin vieras asukkaille kuin William Eathornen pieni, kuiva, säädyllinen, kovasydäminen Zenith, ja tämän mitättömänpienen hierarkian hyväksi ahertavat muut zenithiläiset tietämättään ja kuolevat nimettömässä mitättömyydessä.
Useimmat vihaisten viktoriaanisten tetrarkkien palatseista ovat nyt poissa tai alentuneet vuokra-asunnoiksi, mutta Eathornen talo on jäljellä, arvokkaan ja ylvään pidättyväisenä. Sen marmoriportaita puhdistetaan joka päivä, messinkikyltti kiilloitetaan kunnioittavasti, ja pitsiuutimet ovat yhtä muhkeat ja muita etevämmät kuin William Washington Eathorne itse.
Jonkinlaisella vavistuksella menivät Babbitt ja Chum Frink Eathornen luo Pyhäkoulun Neuvonantokomitean kokoukseen; painostavassa hiljaisuudessa he seurasivat myssypäistä, esiliinalla varustettua palvelijatarta monien seurusteluhuoneiden läpi kirjastoon. Se oli yhtä ilmeisesti arvokkaan, vanhan pankkimiehen kirjasto kuin Eathornen poskiparta oli arvokkaan, vanhan pankkimiehen poskiparta. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi standardteoksia, loistavissa vasikannahkaniteissä, joissa oli säädynmukainen, perinnäinen himmeänsinisen ja himmeän kullan värisävy. Tamminen kirjoituspöytä oli vanha ja tumma ja kaikin puolin täydellinen; tuolit olivat hyväntahtoisen alentuvaisia.
Eathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten voinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt mitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa »no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg Gunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka tähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä. Babbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti lausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat välistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä tuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon vaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?»
Kunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen keskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos ei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei nuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink.
Eathorne soitti palvelijatarta.
Uudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain aikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona ei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin häntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt kenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa vain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se tuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana kuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä, siunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän käskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo tuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka ponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää liikaa melua tarmosta?»
Hän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti Eathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja hyvin huonot.
Epäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa:
»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari. Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden — tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa, että se maksaa vaivan.
— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan, ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta olevan jotakin etua.
— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta, Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies, joka voi uhrata siihen osan aikaansa.»
»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.
»Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada lehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä, varsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit — kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku pöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa Pyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan. Ja sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä vähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia vaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän hyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme pysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi saada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista harjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka kappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan, että viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti kirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva nimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän malliin: 'Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan.' Ymmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin vanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden vaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun luullakseni sittenkin tekevät säväyksen.»
Eathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen kestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa:
»Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne asemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani välttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin verran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan minut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi toivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami- ja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni tulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan henkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin minulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti enemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —»
Babbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui.
Chum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, Asianajajalehden reportteria.
He erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla.
Babbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi olla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin tuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa.
2.
Lumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja.
Suuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä raitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva terävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät tähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat leppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen.
Erään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus lumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän, vaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana chauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan, toinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista. Murhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu?
Suunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja kuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen elohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien vilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen; biografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka muistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia käärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja rämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä; kiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja pagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten valurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä likaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen runsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia pintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla kadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin ikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin tuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen mieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra?
Ilma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä, ja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia talvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä.
Hän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein. Liikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka kirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli kunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones. Ei. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole hienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän mahtava.
»Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea ketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton puheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin etevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole pahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja toverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia kerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!»
Hän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut
William Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut.
3.
Nuori Kenneth Escott, Asianajajalehden reportteri, palkattiin Chatham Roadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen kuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista viikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti tunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron pieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus ja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja rukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle.
Pyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen virkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin tullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti ensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew sanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja epäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja taivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti tohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta.
Hän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia mielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla, hänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja jollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi, ajatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään.
Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia, kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.
Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs. Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»
Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista. He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki kommunistit olivat lurjuksia, että tuo vapaa runo oli roskaa, ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön, täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat (Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.
Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.
Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.
Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon ostosta.
4.
Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi mieskohtaisesti?»
Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy, miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on jotakin älyä.»
»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa, vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»
»No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr. Babbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt kaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.»
Niin tapahtui, että Advocate-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori Drew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja piirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava, vuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus:
Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden sataman.
Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä, reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja ammattimiehiä kaupungin kaikista osista.
Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla.
5.
Babbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän kunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen» ja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan.
Neuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi onnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta Eathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta — minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne kieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti Drew'lle:
»Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin on minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille päivällisille!»
»Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew miehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän muistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.)
»Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne tulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — —
— Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen terveydelleen otollista.»
Eathorne tuli.
Se oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin pankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He olivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki Eathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi Babbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi vaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen.
Muutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa Raitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt mielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se oli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta, ja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän meni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan yksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta liitostaan.
Tämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä pyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja varten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen vanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa paikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle paikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.»