KUUDESTOISTA LUKU.

Varmuus, että hän ei päässyt McKelveyn seurapiiriin, sai Babbittin tuntemaan itsensä ikäänkuin syylliseksi ja hiukan naurettavaksi. Mutta hän kävi säännöllisemmin Hirvien kokouksissa, kerran kauppiasyhdistyksen lunchilla hän kaunopuheisesti vakuutti lahkojen synnillisyyttä, ja hän tunsi jälleen itsensä eteväksi kansalaiseksi.

Hänen kerhonsa ja yhdistyksensä olivat ruokaa ja juomaa hänen sielulleen.

Kunnolliselta mieheltä Zenithissä vaaditaan, että hän kuuluu johonkin tai vielä mieluummin kahteen tai kolmeen kaupungin lukemattomista »loosheista» ja eteenpäinpyrkivistä lunchkerhoista: Rotarianeihin, Kiwaneihin tai Propagaattoreihin Oddfelloweihin, Muurareihin, Punanahkoihin, Aarniomiehiin, Huuhkajiin, Kotkiin, Makkabealaisiin, Pytiaan tai Kolumbuksen ritareihin ja muihin salajärjestöihin, joiden tunnuksena on suuri sydämellisyys, terve moraali ja kunnioitus Perustuslakia kohtaan. Oli neljä syytä näihin seuroihin liittymiseen. Sitä pidettiin asiaankuuluvana. Se oli hyvä liikkeen kannalta, kun kerhon jäsenistä usein tuli asiakkaita. Se hankki amerikkalaisille, joilla ei ollut mahdollisuutta saada Geheimratin tai Commendatoren arvoa, mahtipontisia arvonimiä, kuten Korkein Kirjojenvartija ja Suurmestari, lisäksi jokapäiväisiä everstin, tuomarin ja professorin titteleitä. Ja se salli tyrannivallanalaisen amerikkalaisen aviomiehen olla kotoa poissa illan viikossa. Looshi oli hänen piazzansa, hänen bulevardikahvilansa. Hän saattoi pelata biljardia ja pitää miehistä puhetta ja olla rivo ja miesmäinen.

Babbitt oli »osanottaja», kuten hän sanoi, kaikista näistä syistä.

Hänen julkisen menestyksensä kultaisen ja punaisen lipun takana oli konttorityö tummana taustana: vuokrakontrahteja, kauppakirjoja, vuokrattavien huoneistojen luetteloita. Puhe-, komitea- ja kerhonkokousillat virkistivät häntä kuin viina, mutta joka aamu hänen kurkkunsa oli kuiva. Viikko viikolta keräytyi häneen yhä enemmän hermostusta. Hänen ja hänen »lentävänsä» Stanley Graffin välille oli syntynyt ilmiriita, ja miss McGounille, jonka viehkeys oli saanut hänet vastoin tahtoaankin aina olemaan kohtelias, hän kerran ärähti, kun neiti oli sekoittanut hänen kirjeensä.

Mutta Paul Rieslingin seurassa laukesi jännitys. Ainakin kerran viikossa he lymysivät kypsinä miehinä esiintymisen velvollisuutta. Lauantaisin he pelasivat golfia naureskellen: »Golfinpelaajaksi olet sinä koko hyvä tennismies!» tai ajelivat autolla kaiket pyhäillat ja poikkesivat pieniin maalaisravintoloihin istuakseen korkeilla tuoleilla tiskin ääressä juomassa kahvia paksuista kupeista. Joskus tuli Paul heidän luokseen viuluineen, ja yksin Zillakin oli ääneti, kun tuo yksinäinen, eksynyt mies, joka hapuili suuntaa tuntemattomilla teillä, päästeli sielunsa synkeyttä valtoimeksi musiikissa.

Ei mikään antanut Babbittille suurempaa kohennusta ja julkista mainetta kuin hänen työnsä pyhäkoulun hyväksi.

Hänen kirkkonsa Chatham Roadin presbyteriaaninen, oli Zenithin suurimpia ja rikkaimpia, upeimmin tammi- ja plyyshikoristeella varustettu. Kirkkoherra oli mr. John Jennison Drew, fil. maist., teol. tri ja lakit, tri (fil. maist. ja teol. tri olivat peräisin Elbert-yliopistosta Nebraskassa, lakit, tri Waterbury Collegesta Oklahomassa). Hän oli kaunopuheinen, tarmokas ja liukas. Hän istui puheenjohtajana kokouksissa paheksumisen lausumista varten yhdistyksiä vastaan tai kotityön kohottamista varten, ja uskoi kuulijoilleen, että hän köyhänä poikana oli ollut sanomalehtikaupustelijana. Asianajajan Iltalehden lauantain iltapainokseen hän kirjoitti johtavia kirjoituksia »Miehekkään miehen uskonnosta» ja »Raha- ja ymmärrys-arvosta kristillisyydessä», jotka ladottiin isommilla kirjasimilla ja varustettiin kiemurakehyksellä. Hän sanoi usein olevansa ylpeä siitä, että hän oli »alkujaan liikemies» ja että hän »totisesti ei aikonut antaa vanhan Saatanan saada yksinoikeutta kaikkeen tarmoon ja pontevuuteen». Hän oli laiha nuorehko mies, karheanaamainen, nenällä kultasankaiset silmälasit ja päässä pensas kiillotonta ruskeaa tukkaa, mutta heittäytyessään kaunopuheisuuteen hän hehkui voimaa. Hän tunnusti olevansa liiaksi oppinut ja liian paljon runoilija jäljitelläkseen evankelista Mike Mondayta, mutta hän oli sentään kerran saanut laumansa uuteen eloon ja suurempiin kolehteihin julistamalla: »Veljeni, se sitten vasta on kurja kitupiikki, joka ei lainaa Herralle!»

Hän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä oli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari, maksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä sen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko, ammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei kukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä ikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä housuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia romaaneja.

Vaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen kirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi, »pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen kirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon tunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu kodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa kuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden sähkölampuista.

Eräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori John Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan suuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla koristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta. Suoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon Smeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi messun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento oli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan, mutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori Drew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat Chatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista.

»Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin, vaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle, leijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien menneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin tuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden toiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina menneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme tuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen kallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!»

»Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta», mietiskeli Babbitt.

Jumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra, joka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt, voitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän neuvoanne.»

»Kyllä, tohtori. Varmasti.»

»Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.» Babbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi muista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut hengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli sisään, ja senjälkeen William Eathorne.

Mr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka oli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen McKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen edessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä tuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui yhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat Zenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi pankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää tai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt hengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi.

Kirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat hänen huuliltaan:

»Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään ehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin neljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta jäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää, että te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua neuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte sitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja sitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin hiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja kohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.»

»Erinomaista», sanoi pankinjohtaja.

Babbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina.

Jos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän vastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni on palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni ja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja itsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja, olisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja luonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti menty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa kiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia tunteita.»

Todellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa korkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta arvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi paikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään jokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen puutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti tai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia kiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma, mitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti minä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja rikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi saada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni; ymmärräthän, mitä tarkoitan?»

Tätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa ydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos ihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää huonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran saarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin, kun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää — piti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa».

Hänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä eivät häntä innostuttaneet.

Hän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja naisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui räiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen juhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi. Hän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja kirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen ja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli kuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti: »Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan kotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme avomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle Sheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti selittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei suuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.» Vanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja Babbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä.

Vähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä olivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja itämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka kiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin kellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla ja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä olevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen Seurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän hengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain kirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset pyhäkoulukirjat: Hetty, Pieni Sankaritar ja Josephus, Poika Palestiinasta; hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja, joita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut heittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva lukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten, kun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava värssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä neulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele itseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton. No, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa? Erikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei ole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun täytyy totella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin ikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue seuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.»

Surr — surr — surr — jättiläismehiläisiä surisi unisessa nurkassa.

Babbitt heräsi valveilla-uinailustaan, kiitti opettajatarta, että oli »saanut kuulla hänen erinomaista opetustaan», ja siirtyi seuraavalle luokalle.

Kahden viikon kuluttua ei hänellä ollut minkäänlaista ehdotusta tehtävänä tohtori Drew'lle.

Silloin hän keksi kokonaisen maailman pyhäkoululehtiä, suunnattoman, toimintaa uhkuvan alan viikko- ja kuukausjulkaisuineen, jotka olivat yhtä ammattimaisia, käytännöllisiä ja eteenpäinkatsovia kuin kiinteistöpalstat ja kenkämakasiinivihkot. Hän osti puoli tusinaa eräästä uskonnollisesta kirjakaupasta, ja istui sivu puoliyön niitä lukemassa, täynnä ihailua.

Hän löysi monta erinomaista viittausta »Vetoamisesta, joka koskee hellään kohtaan», »Uusien jäsenten pyydystys» ja »Kuinka saa asiakkaan kirjoittamaan kontrahdin pyhäkoulun kanssa». Hän piti erikoisesti sanasta »asiakkaan» ja oli liikutettu lukiessaan:

»Yhteiskunnan henkiset elämänlähteet ovat syvällä sen pyhäkouluissa — sen uskonnollista opetusta ja innostusta tarkoittavissa. Nyt tapahtuva laiminlyönti merkitsee henkisen joustavuuden ja siveellisen voiman menetystä tulevina vuosina… Tosiasiat sellaiset kuin nämä ja sitten suora vetoaminen, vaikuttavat ihmisiin, joita ei milloinkaan leikkisyydellä tai ystävällisyydellä voi saada suorittamaan tehtäväänsä.»

Babbitt myönsi: »Se on tosi. Minä olin poissa vanhasta pyhäkoulustani Catawbassa niin usein kuin suinkin saatoin, mutta sittenkään en kukaties seisoisi, missä nyt seison, ellen olisi saanut sitä koulutusta — siveellisen voiman koulutusta. Ja sitten Raamattu ja kaikki mitä siihen tulee. Suurenmoista kirjallisuutta. Minun pitää lukea siitä uudelleen joitakin kohtia nyt jonakin päivänä.»

Kuinka tieteellisesti pyhäkoulun saattoi järjestää, sai hän tietää eräästä artikkelista, joka oli lehdessä Westminsterin Raamattuluokka Aikuisia varten:

»Toinen varapuheenjohtaja vastaa luokan toverihengestä. Hän valitsee ryhmän avukseen. Nämä tuovat tulokkaat. Jokainen tulokas otetaan vastaan ystävällisesti. Ei kukaan saa mennä pois muukalaisena. Eräs ryhmän jäsenistä seisoo kynnyksellä ja kutsuu ohikulkijoita tulemaan sisään.»

Mutta ehkä kaikkein eniten miellytti Babbittia William H. Ridgwayn lausunto Pyhäkoululehdessä:

»Jos Teillä on pyhäkoululuokka, jossa ei ole vauhtia ja pontta, toisin sanoen harrastusta, joka on tarkkaamaton, joka käyttäytyy niinkuin kevätkuumeinen ihminen, niin antakaa vanhan tohtori Ridgwayn kirjoittaa Teille määräys. Rec. Kutsukaa koko rykelmä illallisille.»

Pyhäkoululehdet olivat yhtä monipuolisia kuin käytännöllisiä. Ne eivät laiminlyöneet ainoatakaan taidealaa. Musiikista ilmoitti Pyhäkoululehti, että C. Harold Lowden, »jonka pyhät sävellykset ovat tuhansille tutut», oli kirjoittanut uuden mestariteoksen, nimeltä »Kaipuu Sinun luoksesi!» Runo, Harry D. Kerrin kirjoittama, on somimpia, mitä voi kuvitella, ja musiikki on sanomattoman kaunis. Arvostelijat vakuuttavat yksimielisesti, että se tulee valtaamaan koko maan väkisin. Siitä voisi tehdä viehättävän hengellisen laulun, jos nykyisten sanojen sijalle panisi psalmin sanat: 'Mä kuulin äänen Jeesuksen'!

Myöskin käytännöllinen työ oli asianmukaisesti edustettuna. Babbitt kiinnitti huomiota kekseliääseen tapaan havainnollistuttaa Kristuksen ylösnousemusta.

Malli oppilaiden valmistettavaksi. Työntöovella varustettu hauta. — Ota nelikulmainen kannellinen rasia ja käännä se ylösalaisin. Vedä kantta hiukan esiin, jotta pohjalle muodostuu uurre. Leikkaa rasiaan nelikulmainen ovi ja leikkaa myöskin pahvista ympyrä, joka peittää oven runsaasti. Peitä pyöreä ovi ja hauta paksulla kerroksella hiekka-, jauho- ja vesiseosta ja anna sen kuivua. Se oli se raskas, pyöreä kivi oven edessä, jonka vaimot havaitsivat pääsiäisaamuna poisvieritetyksi. Tämä on se kertomus, joka meidän on 'mentävä kertomaan kaikkeen maailmaan'!

Ilmoittamistaidossa olivat Pyhäkoululehdet tositaitureita. Babbittia kiinnosti eräs valmiste, joka »korvaa ruumiinliikunnon istuvaa työtä tekeville miehille uusimalla kuluneen hermokudoksen ja antamalla ravintoa aivoille ja ruoansulatuselimistölle». Hän tunsi mielenylennystä saadessaan tietää, että raamattujen myynti pohjimmaltaan oli kiihkeää kilpailutoimintaa, ja asiantuntijana terveydenhoidon alalla miellytti häntä Hygieenisen Ehtoolliskalustoyhtiön ilmoitus »kaikinpuolin parannetusta ja hygieenisestä kalustosta, johon kuuluu hienostikiilloitettu, kaunis mahonkitarjotin. Tämä tarjotin vaimentaa kalinan, on keveämpi ja helpompi käsitellä kuin muut ja enemmän kirkon sisustuksen mukainen kuin mistä muusta aineesta tehty tarjotin tahansa.»

Hän laski pyhäkoululehtikasan käsistään.

Hän mietti: »Kas tämä on semmoista, joka sopii miehelle. Mainiota!»

»Minua tosiaan hävettää, etten ole sitä enemmän harrastanut. Mies, jolla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa — on häpeä, ellei hän osoita harrastusta oikeaan, miehekkääseen, elinvoimaiseen uskontoon. Joka niin sanoakseni on jonkinlaista Sovellettua kristinuskoa.

»Mutta kaikella kunnioituksella.»

»Muutamat ehkä väittävät, että nämä pyhäkouluintoilijat ovat halpamaisia ja epähengellisiä ja niin poispäin. Tietenkin! Ainahan niitä on koiria tämmöisiä asioita repelemässä! Moittiminen ja nenän nyrpistäminen ja repiminen — niin paljoa helpompaa kuin rakentaminen. Mutta mitä minuun tulee, niin minun täytyy todellakin antaa näille lehdille kunnioitukseni. Ne ovat saaneet vanhan George F. Babbittin puolelleen, ja se on vastaus moittijoille!»

Kuta miehevämpi ja käytännöllisempi mies on, sitä enemmän pitää hänen elää aloiterikasta, kristillistä elämää! Hyvästi, kaikki hutiloiminen ja juhliminen ja Rona! »Missä pirussa sinä olet ollut? Onpas tämä tosiaan siivo aika yöstä tulla kotiin!»