VIIDESTOISTA LUKU.

Hänen tiensä suuruuteen ei ollut vailla okaisia esteitä.

Kuuluisuus ei tuottanut sitä yhteiskunnallista ylennystä, jonka Babbittit ansaitsivat. Heitä ei pyydetty liittymään Tonawandan Urheilukerhoon eikä heitä kutsuttu Union-kerhon tanssiaisiin. Omasta puolestaan, sähähti Babbitt, ei hän viitsisi antaa mätää munaa kaikista noista tuhlareista, mutta vaimoni tykkäisi ikäänkuin, että olisi hauskaa olla läsnäolevien joukossa. Hän odotti jännityksellä yliopistotoveripäivällisiään, joilla saisi taas tuttavallisesti seurustella sellaisten seuraleijonain kuin Charles McKelveyn, urakoitsijamiljonäärin, Max Krugerin, pankkiirin, Irving Taten, työasetehtailijan, ja Adelbert Dobsonin, muodikkaan huonekoristajan, kanssa. Teoreettisesti hän oli heidän ystävänsä, ja kun hän tapasi heidät, kutsuivat he häntä yhä vielä »Georgieksi», mutta hän ei tavannut heitä usein, eivätkä he koskaan pyytäneet häntä päivällisille (joilla juotiin samppanjaa ja pikentit tarjoilivat) huviloihinsa Royal Ridgeen.

Koko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole mitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!»

Niinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset oli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty. Päivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se lähetti huomautuksia:

MUISTUTUS N:o 3.

Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908 vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä.

Päivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli synkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli yhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt, joka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui sisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle neekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin läpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen.

Kuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat saaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen ruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita. He tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä nuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt olisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä ole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille, joita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua taas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama touhu?»

Alinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun, mutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla demokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli juhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa määrässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän melkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän ensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä, hienona ja hiljaisena.

Paul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja
'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.»

»No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän on maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän synkältä. Mikäs on hätänä?»

»Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.»

»Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!»

Hän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti, missä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni.

McKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan jalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja jokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi. Hän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat omistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän rakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli leveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään oli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta, joka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen läsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin taiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi. Hän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin tai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen. Hänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa amerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut' olivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua, joka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli sitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset omantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä hyveet.

Nyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain ja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa, joilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan. Babbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn hymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa avulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä merkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn seurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi.

Hän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me otamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen rakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee tietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän rikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla paksumpi kuin minä!»

Puheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!»

»Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi
McKelveylle.

»Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha viulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie? Tule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun puheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!»

Tämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli tavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen jonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn huomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan aallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka kateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen, kun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen päivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä »djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut talonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin näytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä päivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään Balkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey kutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan.

Babbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut kunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan heidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan pankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka seurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista muistoista McKelveyn kanssa:

»Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja ajettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla oli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka yritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja ripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne päiviä!»

»Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!»

Babbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa lukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin merkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän ahdisti McKelveytä:

»Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että, hm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut hauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn pitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.»

Epämääräisesti: »Niin, miksei — —»

»Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana olevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja toista sillä kulmalla.»

»Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise vain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi McKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti.

Nyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli vaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita vastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt tunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän yhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa yhtyi mylvintään:

Baaaattle-axe
Get an axe
Bal — axe
Get — naxe
Who, who? The U!
Hooroo!

[Merkityksettömiä äänteitä vain räyhyn aikaansaamiseksi. Who = kuka?
The U = University (yliopisto).]

Babbittit kutsuivat McKelveyt päivällisille joulukuun alussa, ja McKelveyt eivät ainoastaan suostuneet, vaan tulivat todellakin, siirrettyään pari kertaa päivää.

Babbittit neuvottelivat perusteellisesti päivällisten yksityiskohdista, samppanjapullon ostamisesta aina niiden suolattujen mantelien lukumäärään saakka, joita kunkin lautasen viereen oli asetettava. Varsinkin pohdittiin kysymystä muista vieraista. Viimeiseen saakka kamppaili Babbitt sen puolesta, että Paul Riesling saisi olla yhdessä McKelveyn kanssa. »Vanha kunnon Charley pitäisi paljoa enemmän Paulista ja Verg Gunchista kuin teikaroivista salonkiapinoista», intti hän, mutta mrs. Babbitt keskeytti hänen huomautuksensa sanomalla: »Niin — ehkäpä kyllä — minä luulen että koetan saada vielä Lynnhaven-äyriäisiä», ja ehdittyään aivan valmiiksi hän kutsui tri J. T. Anguksen, silmälääkärin, ja erään ikävän-arvokkaan juristin nimeltä Maxwell helykimalteisine puolisoineen.

Ei Angus eikä Maxwell kuulunut Hirviin tai Atleettikerhoon, kumpikaan ei koskaan ollut kutsunut Babbittia »veljeksi» tai kysynyt hänen neuvoansa kaasuttajaan nähden. Ainoat »ihmisolennot», jotka hän kutsui, ärähti Babbitt, olivat Littlefieldit; ja Littlefieldkin tuli joskus niin tilastolliseksi, että Babbitt kaipasi Gunchin virkistävää kysymystä: »No, vanha naurisnenä, mitä sinä siitä sanot?»

Heti lunchin jälkeen alkoi mrs. Babbitt kattaa pöytää McKelveyn päivällisiä varten, jotka oli määrätty puoli kahdeksaksi, ja Babbitt oli käskyn mukaan kotona kello neljä. Mutta hänelle ei voitu keksiä mitään tehtävää, ja kolme kertaa ärähti mrs. Babbitt: »Kuule, koeta pysyä jaloista pois!» Babbitt seisoi autovajan ovella suupielet alaviirussa ja toivoi, että Sam Doppelbrau tai Littlefield tai joku muu olisi tullut juttelemaan hänen kanssaan. Hän näki Tedin hiipivän talonnurkan ohi.

»Mikäs on, poikani?» sanoi Babbitt.

»Kas, sinäkö se olet, isäukko! Peijakas, mamma on sotajalalla tänä päivänä! Minä sanoin hänelle, että Ronasta ja minusta oli yhdentekevää, saataisiinko olla mukana tämän illan kutsuissa vai ei, ja siitä hän kihahti. Hän sanoo, että minun pitää vielä kylpeäkin. Kylläpäs Babbittin perheen miehet tulevat tänään olemaan hienoja! Pikku Theodore frakkipuvussa!»

»Perheen miehet!» Babbittista se tuntui lystikkäältä. Hän pani käsivartensa pojan olalle. Hän toivoi, että Paul Rieslingillä olisi ollut tytär, jotta Ted olisi voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. »Niin, mamma on tosiaan hiukan vauhdissa tänään», sanoi hän, ja he nauroivat yhdessä ja lähtivät alistuvaisina muuttamaan pukua.

McKelveyt tulivat tuskin neljännestuntiakaan myöhästyneinä.

Babbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja heidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla.

Päivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs. Babbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt askarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä hauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli muita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan: »Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva, tavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus oli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä oppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle nuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin, Pariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus.

Mutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton päivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli mieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti.

Hän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen viehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa, joka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan taas vai kuinka?» aloitti hän.

»Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi viikoksi.»

»Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja muinaisesineitä ja kaikkea semmoista?»

»En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della Scrofan varrella eräs trattoria, jossa saa maailman parasta fettuccinea.»

»Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!»

Neljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että hänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi palttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin päivänä ja puhella vanhoista ajoista.»

Kun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi Babbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä oli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — — sanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.»

Mrs. Babbittinkin onnistui saada sanotuksi: »Se oli sellainen tyyni, rauhaisa ilta, joka usein on rattoisampi kuin kaikenlaiset meluavat kutsut, missä kaikki puhuvat yhtaikaa eivätkä voi olla levollisia ja — tyynesti ja rattoisasti.»

Mutta makuukomeronsa vuoteelta kuuli Babbitt hänen itkevän, hiljaa, toivottomasti.

Kuukauden ajan he tutkivat seuraelämäpalstoja ja odottivat vastakutsua päivällisille.

Sir Gerald Doakin isäntänä esiintyi McKelvey niissä lihavilla kirjaimilla koko viikon Babbittin päivällisten jälkeen. Zenith otti hehkuvalla haltioitumisella vastaan Sir Geraldin (joka oli tullut Amerikkaan ostamaan hiiliä). Sanomalehdet haastattelivat häntä kieltolaista, Irlannista, työttömyydestä, vesitasoista, valuutasta, teenjuonnista whiskynjuontiin verrattuna, amerikkalaisten naisten psykologiasta ja arkielämästä englantilaisissa vallaskartanoissa. Sir Geraldilla tuntui olevan mielipide kaikissa näissä aineissa. McKelveyt antoivat hänen kunniakseen singalesilaiset päivälliset, ja miss Elnora Pearl Bates, Advocate-lehden seurapiiripalstan toimittajatar, kertoi niistä korkealentoisimpaan tyyliinsä. Babbitt luki ääneen aamiaispöydässä:

Jos ottaa huomioon omaperäiset, itämaiset koristukset, omituiset, erityisenhienot ruokalajit ja ylhäisen vieraan, viehättävän emännän ja hyvintunnetun isännän personallisuudet, niin ei kai Zenith milloinkaan ole nähnyt valikoidumpaa juhlaa kuin ne singalesilaiset päivälliset, jotka mr. ja mrs. Charles McKelvey eilen illalla toimeenpanivat Sir Gerald Doakin kunniaksi. Minä ajattelin, kun me — onnelliset! — saimme katsella tätä satuväikkeistä ja eksoottista näytelmää, ettei Monte Carlossa tai valituimmissa diplomaattipiireissä ulkomaiden pääkaupungeissa voisi olla viehättävämpää. Ei tosiaan ole turhan vuoksi Zenithiä aljettu seurapiirielämässä mainita ensimmäisenä sisämaan kaupungeista.

Vaikka onkin liian vaatimaton sitä tunnustaakseen, antaa Lordi Doak ylhäisökorttelillemme tuulahduksen, jota sillä ei ole ollut Sittingbournen earlin unohtumattoman käynnin jälkeen. Hän ei kuulu ainoastaan Englannin suuraateliin, vaan hän on myöskin, kerrotaan, johtava henkilö brittiläisen rautateollisuuden alalla. Kun hän tulee Nottinghamista, Robin Hoodin mielipaikasta, joka tosin nyt, kuten Lordi Doakilta kuulemme, on vilkas nykyaikainen kaupunki (275,543 asukasta) ja tärkeä pitsi- y.m. teollisuuden tyyssija, tekee mielemme ajatella, että ehkäpä hänen suonissaan virtaa jokin määrä vihreiden metsien muinaisen hallitsijan, veitikkamaisen Robinin, sekä voimakkaan punaista että jalon sinistä verta.

Viehättävä mrs. McKelvey ei koskaan ole ollut kiehtovampi kuin eilen illalla mustassa pienillä hienoilla hopeanauhoilla reunustetussa tyllihameessaan, hehkuva kimppu Aaron-Ward-ruusuja sorjilla uumenillaan.

Babbitt sanoi urhoollisesti: »Toivottavasti ei meitä kutsuta tapaamaan tuota Lordi Doak-veitikkaa. Minä haluaisin monta vertaa mieluummin olla rattoisilla tyynillä pienillä päivällisillä Charleyn ja rouvan kanssa.»

Zenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan, että saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi Sidney Finkelstein.

»On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava mies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää olevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki tuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.»

Babbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald', ihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se oli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua nähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että heillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia ulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten heidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.»

Illalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja näki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen englantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat hänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin, hitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen selittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat hänelle.

Hän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen: »Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa semmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on juuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella antautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin käydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä idioottimaisessa ajojahdissa.»

He eivät puhuneet McKelveystä sen koommin.

Oli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja.

Ed Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä epäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike Dorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen näköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti esitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut Babbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä kiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa. Se miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen jonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt Overbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa seisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion seurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve, rakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin Dorchesterissä. Mainiota!»

He muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja. Overbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan oikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon, että sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.»

Babbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja vaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.» Hän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook. Alinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille. »Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt vaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei ole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän vain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan kunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä. Se on niitä toveriveljeilyn haittoja.»

Hän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla päivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset kahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu perin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän nopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi muuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta vihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin.

Kaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä kello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen seitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään. »Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin pian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista aikaisemmin konttorissa huomenaamulla.»

Overbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen kahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten vaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja pöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä hämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi kamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut tulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin tahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että ystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä lukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman näköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja ja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.»

Babbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut keksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten vierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa, joka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin sileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se lysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs Overbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun täyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua.

»Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi hän.

»Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.»

»Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa teattereissa?»

»Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa olevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!»

Heillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli, mutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello kymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden ja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän täytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla anivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi Babbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä lunchia yhdessä.»

Mrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta kylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!»

»Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena finanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.»

»No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki ajattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme meille, mitä?»

»Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.»

»Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr.
Overbrookille, vai mitä?»

»En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön vuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.»

»Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata.

»Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen illan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi, kun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat meidän ystäviämme!»

Viikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään kutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät koskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä he sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua itsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä heitä kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän kodissamme.»

Sen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista.