KAHDESKOLMATTA LUKU.
1.
Hän ajoi kaupunginvankilaan, ei sokeasti, vaan tavattoman huolekkaan varovasti, niin huolekkaasti kuin vanha mummo siirtäessään kukkaa ruukusta toiseen. Se esti häntä katsomasta kohtalon inhaa silmiin.
Vahtimestari sanoi: »Ei. Vankeja saa tavata vasta puoli neljä — se on käyntiaika.»
Kello oli kolme. Puoli tuntia istui Babbitt ja katseli erästä almanakkaa ja valkeaksirapatulla seinällä tikuttavaa kelloa. Tuoli oli kova ja epämukava ja nariseva. Ihmisiä kulki huoneen läpi, ja hänestä tuntui kuin he olisivat tuijottaneet häneen. Hänet täytti taistelunhaluinen raivo, ja se muuttui sen koneiston peloksi, joka vain jauhoi: Paul — Paul —
Tasan kello puoli neljä hän lähetti sisään korttinsa.
Vahtimestari palasi ilmoittaen: »Riesling sanoo, ettei hän halua tavata teitä.»
»Te olette hullu! Te ette sanonut hänelle minun nimeäni! Sanokaa hänelle, että George tahtoo tavata häntä. George Babbitt.»
»Joo, niin minä juuri sanoin. Hän sanoi, ettei hän tahdo tavata teitä.»
»Päästäkää minut kumminkin sisään joka tapauksessa.»
»Se ei käy. Ellette ole hänen asianajajansa ja ellei hän tahdo teitä tavata, ei siitä asiasta ole enempää sanomista.»
»Mutta, Herra Jumala — — — Kuulkaa nyt, saanko puhua vanginvartijan kanssa?»
»Hän ei nyt ehdi. Ja teidän on paras jättää — — —»
Babbitt tuli ihan hänen nokkansa eteen. Vahtimestari muutti äkkiä äänensävyä ja sanoi rauhoittavasti: »Voisittehan tulla takaisin ja yrittää huomenna. Arvatenkin se miesparka on vähän päästä pyörällä.»
Babbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti pyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista, Raatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen pysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr. Lucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi silmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout? Babbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne vaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä tahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai miksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia paljon.»
Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja puri nyrkkiänsä.
Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna tulla vain! Puhu moraalia!»
Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»
Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi, ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten, kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — — Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»
Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki — — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah, en halua puhua siitä enää!»
Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt: »Sinulla on naarmu poskessasi.»
»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»
»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi, matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan mainio kaupunki.»
Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla kahden kesken hetkisen — — —»
Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.
»Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell.
»Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä.
Minä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta
hän saa nukkua.»
Tuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui kuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan tiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti toipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt olkapään läpi.
Babbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä kauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa. »Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus siitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi ristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän.
Babbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut. Hän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen kärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän hankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä. Hän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla keittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan pehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!»
Päivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän ärjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä pidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista, ettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana ainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja heittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!»
Itse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen.
Ennen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin vastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell.
»Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö minä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja että Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan ja silloin revolveri laukesi?»
»Jaa, tehdäkö patavala?»
»Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?»
»Mutta, hyvä ystävä! Patavala!»
»Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut sinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet tehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin mitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta, olisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.»
»Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että se olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi riekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat tapauksen sattuessa vain kahdenkesken.»
»Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus — että vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.»
»Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka millään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo itsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.»
»Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna minun tehdä jotakin.»
»Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä sanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla ollenkaan sekaantumatta asiaan.»
Babbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei ole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti niin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut sinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta emmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että sinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi kuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua todistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen pahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — — tosiaan pahoillani.»
2.
Hän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan Atleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista, lipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä ei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta pesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen.
3.
Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia oli tarkoitukseton.