KOLMASKOLMATTA LUKU.
1.
Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa, ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.
Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein tiennyt mitä.
Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.
Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä. Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.
Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen. Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin Rescue, eräs nide, jonka kummallinen nimi oli Figures of Earth, Vachel Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H. L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan The Three Black Pennies. Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa, saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun valossa:
»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti. Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi sentään pyssynkantaman päähän… Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä…»
Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin. Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin. Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa. Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti. Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin, ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan epätodellisuutta.
Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?» Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman levottomuutta ja pyyteitä.
Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä, mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä. Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.
Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:
»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo — huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa. Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:
Päivä kun niityllä kimmeltää, lapset ja mettiset temmeltää…
»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. Minä en tiedä, mitä se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. Chilen Puutarharunoutta. Ja mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!
»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on myöhäistä!»
Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet heti.
Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia. Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?
Hän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään takana.
Mitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja?
Palvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen.
»Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän.
Mutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän livahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi ollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut otsansa hänen polviaan vasten.
Hän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta manikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan sohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja hurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia.
2.
Hän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan, mutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja asiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä oli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista sanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin kuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi päättäneenä tehdä mitä tahtoi.
Kun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki.
»Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein.
»Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey.
»Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!» kadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin. Minä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä siitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!»
Ne olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja olivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi ollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta nyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa; kukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa huolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti.
»Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa», sanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir Jerusalem Doakia.»
Babbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat!
Mikä teitä niin huvittaa?»
»Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien räjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli nähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä!
He eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he sanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa. Hän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs, laiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin jääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti häntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena, että Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton itsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen naljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin.
Hän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla tuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun on paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.»
Kun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja kesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä aamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän kuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä mahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin, hän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin luokse etsimään lohdutusta.
3.
Hän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta, joka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi.
»Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt.
»Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän
Siddonin kontrahdin iltapäivällä?»
»Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette tästä konttorirähinästä.»
Neiti nousi ja kokosi kynänsä.
»Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen kirjoittanut kirjeet.»
Hän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän olisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia! Minähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän.
4.
Eddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia, antoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka rakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla tuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana pidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä, että Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt hän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen. Mrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli hyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana.
Hän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos kananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui kerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut. Jokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie nyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.»
Hän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin ottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen boheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita tyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä suinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka hän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — —
Eddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja Orville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo tulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se tekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana sopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan vieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin kuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään filmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin juonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän tarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat kulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin haikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi pitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin mäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous liikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta perhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa tarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet romanttista viehätystä toisiinsa.
»Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä», sanoi Louetta.
»Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana voit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli, niin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän.
»No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.»
»Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin minä syöksyn hakemaan ginipulloa!»
Kaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie Swanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä. Muut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista, mutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista asioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!»
»Pidätkö todellakin siitä?»
»Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä uutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs. E. Louetta Swanson.»
»Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie?
Sinun täytyy tanssia minun kanssani.»
Babbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin», mutta nousi kumminkin kömpelösti.
»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»
Louettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta epävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen, tunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin omatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden parin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti — — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja Louetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin opettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!»
Hetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen tarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi hänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!» lupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa olevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen sitä ja mutisi: »Anna olla!»
Sekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin ennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain Louettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet tekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen tukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon naiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän Paulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi. »Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän huolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan rinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!»
»Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.»
Rohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!»
»Hm — — —»
Pehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi
Louettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten.
»Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!»
»Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!»
»Niinkö sanot! Sinun pitää pitää minusta, minä olen niin yksinäinen!»
»No, kyllä sinun taas on hyvä olla, kun vaimosi tulee kotiin.»
»Ei, minä olen aina yksin!»
Louetta pani kätensä ristiin leuan alle, joten Babbitt ei uskaltanut koskea häneen, huokasi vain:
»Kun minä olen huonolla tuulella ja — — —» Hän oli vähällä ruveta puhumaan Paulin tragediasta, mutta se oli liian pyhä rakkaudenkin diplomatialle — — — »kun väsyn konttoriin ja kaikkiin, on minusta hauska katsoa kadun yli ja ajatella sinua. Tiedätkö, minä näin sinusta kerran unta!»
»Oliko se kaunis uni?»
»Ihana.»
»Vai niin. Mutta tiedäthän, että unet tavallisesti ovat todellisuudessa vastakohtia. Nyt minun täytyy rientää sisään.» Louetta nousi.
»Ei, älä mene vielä, Louetta-kiltti!»
»Minun täytyy. Minunhan on pidettävä huolta vieraistani.»
»Anna heidän hoitaa itsensä.»
»Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi.
Mutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa mutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen hyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen mrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja avoimesti ja selvästi.