NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia reikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt. Vanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta pistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui turhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi nöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle tarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No, minä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla; kangas koskee sormiini.»

Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja kun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen, julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän ei siitä välittänyt.

»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi, että hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs. Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa. Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri. Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei yksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.

Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.
Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.

»Mahdattekohan te voida auttaa minua.»

»Mielihyvällä.»

»Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon, jossa olisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja kylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään synkeätä tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä minä voi maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.»

»Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko tulla katsomaan sitä nyt?»

»Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.»

Uudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän oli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan, että saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti ystävänsä Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään katsomaan, mitä voin teille tarjota.»

Hän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa vaaraan näyttääkseen ajotaitoaan.

»Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique.

Babbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia ja kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin Louetta Swansonin ääni.

Hän kerskui:

»Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten tielle. Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei arkaile lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

»Olen tietysti.»

»Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.»

»En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni meni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen luullakseni nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.»

»No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.»

»On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja pelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.»

»Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.»

»Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen itseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.»

»Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.»

»No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.»

»Joo, olette varmasti.»

Babbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja rubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon kissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi haikeamielisesti:

»Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni pianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen tapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain olisin saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.»

»Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.»

»Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?»

»Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa kaikenlaisista klassillisista renkutuksista.»

»Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.»

»Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa korkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin hyvästä jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että bassoviulunsoittaja heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä käyrällä.»

»Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista.
Minä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?»

»Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava siinä.»

»Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa itseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.»

»Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?»

»Kyllä, mielelläni».

»Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi, tulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.»

Rouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta. Babbitt varoitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi puhua yleisistä aineista:

»Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta toisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi sanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja voida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?»

»Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!»

»No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata, vaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin toinenkin.»

»Niin, siitä olen ihan varma… Oletteko naimisissa?»

»Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi — — — minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä komiteaa Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika paljon työtä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.»

»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei koskaan saa tunnustusta.»

He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli varovainen.

Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit. Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun he menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin hihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että käännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies, joka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja minulle on näytetty!»

Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon. Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.

»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava, suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset — ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?… Tanis.»

Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä. Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä ja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.

Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina, tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa Reeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä kertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä, ellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta. Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»

Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli Zenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen kaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli sisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä oli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi alati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia ja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi kuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan, pannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä sille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka muistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä.

Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa — puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan. Babbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin salongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen, ja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi rikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin punaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset työntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta nikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois heti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä vastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja smaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta orjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut täysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä, hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»

Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui, hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin pyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella. Parturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin oli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän Eldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir! Enkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?»

Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»
Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.

»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni», mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä, herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt saisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti maltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi hänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen kuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita sukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi oli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä, ihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua, levyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään niin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista, oli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla:

»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»

»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»

»Joo-o — — — Niin kyllä tein.»

»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»

»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».

»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet. Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran. Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka aina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto hänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä, 'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies humbuugi vai todella hieno herra'.»

»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa — — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla tulematta siivouttamaan kouriansa!»

»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno ihminen.»

Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen, että oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi, että tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän muka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli demokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että tyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän kysyi, ääni täynnä sympatiaa:

»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä kohtaan, arvaan minä?»

»Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja — — — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä kuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta päivää.»

»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä? Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja — — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä teidän nimeänne.»

»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»

»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»

»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi, arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa oli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra, jonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun pappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan erään järven rannalla.»

Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»

»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta suonissaan.»

»Ei, oikeinko totta?»

»Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni hieno nimi olikaan?»

»Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina mammalle: 'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores tai jotakin tyylikästä?'»

»No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!»

»Minä tiedän varmasti teidän nimenne!»

»Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole niin erikoisen tunnettu.»

»Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin edustaja?»

»En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.»

»Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?»

»Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.).

»Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.»

»Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?»

»Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — — luultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.»

»Minusta te olette herttainen tyttö.»

»Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta tavata hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään keskustelulla, ja täällä tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä arvostella miehen luonteen.»

»Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni on olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi nöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista, jos hän siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja arvostelevat ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi innokkaasti:) »Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön, jos ehdotan, että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja söisimme pienen päivällisen yhdessä jonakin iltana.»

»Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — — miesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä voisin tänä iltana.»

Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän. Mutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän tytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta hän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä sitä odotti.

Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon sytytyslaitteissa. Ja hänellä täytyi olla auto tänä iltana. Raivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta mulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut liikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen autovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa. Sen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.

Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun luulin, että teillä oli oma auto!»

»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»

»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen ennenkin.

Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi, kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään sorkkia.»

Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa. Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.

»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!» esitti hän.

»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin kotona.»

»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»

»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin hurjasti.»

Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»

Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja niissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi kaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti niitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt suuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö suudelmaan autonohjaajan leveän selän takana.

Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen hattuansa.

»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.

»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»

Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti taas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt on ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun hyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.»

Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi, oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä niin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei kukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin, täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen syömisestä.

»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?

Mitä?»

Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli lyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse vastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä teen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona lopun yötä.»

Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen; mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä Georgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä alituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta henkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —»

Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»