KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Makuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka epämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan: »Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi puhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.» Silloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi tuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli, kuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut.
Käännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli Tanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla joku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi, jos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei maksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa karttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot liukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan häpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan kuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen käskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä mihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä.
Hän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti sängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli vaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt kovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun on, kultaseni?»
»Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua repeilisi.»
»Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.»
»Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni eilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä nukuin ja — — — tuo auto herätti minut.»
Hänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi.
»On paras, että minä soitan tohtorille.»
»Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle jääpussin.»
Babbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan jäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta hakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen, luotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun hän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt tulee parempi.»
Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen voihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko vielä, kultaseni?»
»Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.»
Myran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita ja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia portaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen unisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen.
Tohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään niinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia, vai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen päällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa. Hän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja mitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi nauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään ja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?»
Mrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko ilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua, ja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä olen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi vaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei ole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu umpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä tulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua. Minä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!»
Silloin tempasi Babbittin pimeä myrsky.
Silmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat häntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli kamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen ja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten todellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion tuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla. Babbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan horrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä kädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi luottavaisena hänen kädessään.
Babbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui nojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet väijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi. Huoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti ja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan ja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä ja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa selville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun päivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja suuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun Verona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?»
Hänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina aamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra ei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen oma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin hän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä, mielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua tai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta.
Veronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti Tinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä itkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut sanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja hyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä hitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden sävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään.
»Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan yhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan luultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten, vain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää sitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että kuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit potilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten. Heidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko sairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi kahvia ja livistä tiehesi!»
Tämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin, koetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle soitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän ajoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja sai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin tragedian naamarissa.
»Miksi sinä tulit takaisin, kultaseni? Minä luulen melkein, että tunnen itseni vähän paremmaksi. Minä käskin Veronan mennä konttoriinsa. Teinkö pahasti, kun tulin sairaaksi?»
Babbitt ymmärsi, että Myra odotti hyväilyä, ja täytti ilomielin odotuksen. He olivat harvinaisen onnellisia, kun Babbitt kuuli tohtori Pattenin auton äänen. Hän katsoi ulos ikkunasta, hän pelästyi. Pattenin seurassa oli kärsimätön herra, jolla oli tuuhea musta tukka ja husaariviikset — tohtori A. J. Dilling, kirurgi. Babbitt vapisi huolesta, koetti salata sitä ja riensi ovelle.
Tohtori Patten puhui tavattoman keveään sävyyn: »Minä en tahdo tehdä sinua levottomaksi, rakas ystävä, mutta ajattelin, että ehkä olisi hyvä, jos tohtori Dilling tutkisi häntä.» Hän teki Dillingiä kohti kunnioitusta osoittavan liikkeen.
Dilling nyökäytti päätään kankeasti ja astui ylös portaita. Babbitt käveli epätoivoisena edestakaisin arkihuoneessa. Paitsi lasten syntyessä ei perheessä ollut koskaan tapahtunut mitään suurempaa operatiota, ja hänestä oli kirurgia samalla kertaa ihme ja kauhistuttava inhoittavuus. Mutta kun Dilling ja Patten tulivat alas jälleen, tiesi hän, että kaikki oli hyvin, ja oli vähällä purskahtaa nauruun, sillä molemmat herrat olivat ihan niinkuin parrakkaat tohtorit eräässä operetissa, kun he seisoivat ja hykertelivät käsiään ja näyttivät hassunkurisen tietoviisailta.
Tohtori Dilling puhui:
»Ikävä kyllä, rakas ystävä, se on akuutti umpisuolen tulehdus. Meidän täytyy leikata. Se on tietysti sinun määrättävä, mutta ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä on tehtävä.»
Babbitt ei käsittänyt asian koko laajuutta. Hän sanoi:
»Niin, me voimme saada hänet kuntoon parin päivän kuluttua, arvelen minä. Tedin pitäisi tulla kotiin yliopistosta, jos jotakin tapahtuisi.»
Tohtori Dilling mörisi:
»Ei, ellet tahdo, että vatsakalvontulehdus tulee lisäksi, on leikkaus tehtävä heti paikalla. Minä neuvon sitä mitä vakavimmin. Jos suostut, niin soitan St. Maryn ambulanssin heti, ja sitten hän on leikkauspöydällä jo miltei puolen tunnin kuluttua.
»Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta hyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon kahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin väsynyt ja heikko — —»
»Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin laukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi tohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena ylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän sanoi hilpeästi vaimolleen:
»Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni leikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei ole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet terve tuossa paikassa!»
Myra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen tavoin:
»Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!»
Hänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat rukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän sinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua sairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos kaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana, sano?»
Babbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään silittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa ja vakuutti:
»Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista ja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas sinun luonasi.»
»Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin, että kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä ajattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi minua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin tuhmaksi ja rumaksi — — —»
»Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää pakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis ja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti taas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen.
Pakatessaan Babbitt oli ihmeellisen selvä ja nopea ajatuksiltaan. Nyt ei enää tulisi olemaan mitään hurjasteluiltoja, sen hän ymmärsi. Hän myönsi, että tulisi niitä kaipaamaan. Vähän nyrpeänä hän ajatteli, että hän nyt oli viimeistä kertaa hurjastellut, ennenkuin antautui keski-iän masentavan lamaannuksen tilaan. »No niin», ja hän irvisti veitikkamaisesti, »olipahan peijakkaan hauskaa, niin kauan kuin sitä kesti.» Ja — — — paljonkohan leikkaus maksaisi? »Minun olisi pitänyt selvittää se asia Dillingin kanssa ensin, mutta ei perhana, minä en välitä siitä, kuinka paljon se maksaa.»
Ambulanssiauto oli oven edessä. Kesken kaikkea surua joutui Babbitt ihmettelemään kaikkia sen teknillisiä täydellisyyksiä, assistenttien ystävällisiä, taitavia otteita, kun he nostivat mrs. Babbittin paareille ja kantoivat hänet alas.
Ambulanssi oli kookas miellyttävä, vernissattu, valkoinen esine. Mrs. Babbitt vaikeroi: »Minä pelkään sitä, se on aivan kuin ruumisvaunut, aivan kuin vietäisiin ruumisvaunuun, minä tahdon, että sinä jäät luokseni.
»Minä istun ihan likellä ajajan vieressä», lupasi Babbitt.
»Ei, minä tahdon sinut sisään luokseni!» Assistenteilta Myra kysyi:
»Eikö hän voi istua sisässä?»
»Kyllä, vallan hyvin, siellä on sisällä mukava tuoli», sanoi vanhempi assistentti ammattiylpeyden ilmein.
Babbitt istui hänen viereensä tähän pyörivään kojuun, jossa oli vuode, tuoli, tehokas sähkölämmitysjohto ja aivan käsittämätön almanakka, tyttö, joka söi kirsikoita, ja yritteliään sekatavarakauppiaan nimi; mutta kun hän heilautti kättään toivottomassa hilpeydessä, kosketti se lämpöjohtoa ja hän parkaisi:
»Ai Jeesus!»
»Ei, mutta George Babbitt, minä en tahdo kuulla sinun kiroavan ja noituvan ja herjaavan!»
»Tiedän, olen hurjan pahoillani, mutta — — — piru vieköön, kuinka pahasti minä poltin itseäni, saakeli, kuinka se kirvelee, se kirvelee niin vietävästi. Tuo kirottu lämpöjohto on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin Helvetin sarana. Katso, näethän jäljet.»
Ja kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret jo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän pelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli laikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja miehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin pientä vauvaa.
Ambulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa hän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten hallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja istumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka halveksi aviomiehiä.
Hän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren asettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti imelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui eräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa, ikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että oli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään muuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän ei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine hajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä sisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän ei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin omaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri, alati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä hän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja asianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen. Yhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa nutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli ruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja pumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan ja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa ja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni imeytyneitä parasiitteja.
Hän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt katumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin syvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta, joka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen sisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla hän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen — Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien oikeauskoisten joukossa.
Sitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on täysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja silloin saatte tavata hänet.»
Babbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella. Myran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi, että Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen huokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt nauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi: »Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä menen ja tilaan sata litraa Vermontista.»
2.
Seitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi häntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana he lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän kosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra oli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi pauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt naapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän oli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen tuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard Littlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli tehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen sellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita New Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson kutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä ruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher & Steinin koko varastosta.
Kaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä häntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon jäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen: »Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä ylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin.
Eräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden aikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät. Gunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän lakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he kulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George, vanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin. Minä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä tunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan Kansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja me tarvitsemme sinun neuvojasi.»
Silloin Babbitt suostui, melkein itkemäisillään ilosta, että vikiteltiin eikä pakotettu, että sai lakata taistelemasta, että sai paeta rivistä tarvitsematta vahingoittaa hyvää ajatusta itsestänsä, ja hän heitti lopullisesti hiiteen kaikki kumoukselliset ajatuksensa. Hän taputti Gunchia olalle, ja seuraavana päivänä hän tuli Kansalaisliiton jäseneksi.
Kahden viikon kuluttua ei kukaan Liitossa ollut jyrkempi, varmempi Seneca Doanen pahuudesta, ammattiyhdistysten rikollisuudesta, immigration vaaroista ja golfpelin, moraalin ja talletustilien iloista kuin George F. Babbitt.