NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Kansalaisliitto oli levinnyt yli koko maan, mutta missään se ei ollut niin toimelias ja suurta arvoa nauttiva kuin Zenithin kaltaisissa kauppakaupungeissa, joiden asukasmäärä oli joitakin satojatuhansia ja joista useimmat — vaikka ei kaikki — olivat sisämaassa, taustanaan viljavainioita ja kaivoksia ja pikkukaupunkeja, jotka olivat riippuvaisia niistä kiinnityslainojen ja pöytätapojen, taiteen, yhteiskuntafilosofian ja hattumuotien nojalla.
Useimmat Zenithin menestykselliset porvarit kuuluivat liittoon. He eivät kaikki olleet niinsanottua oikeauskoisten liikemiesten luokkaa. Näiden voimamiesten, näiden varallisuuden kauppiasten ohella kuuluivat siihen ylimykset, t. s. ne miehet, jotka olivat rikkaita tai olivat olleet rikkaita jo useita miespolvia: pankkien ja tehtaiden johtajat, maanomistajat, lainopilliset neuvonantajat, muodissa olevat lääkärit ja ne muutamat nuoret ukkelit, jotka eivät lainkaan tehneet työtä, vaan vastoin luontoansa asuen Zenithissä keräilivät porsliineja ja alkupainoksia ikäänkuin olisivat olleet Pariisissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että työläisluokat oli pidettävä alallaan, ja kaikki ymmärsivät, ettei Amerikan Demokratia sisältänyt mitään yhdenvertaisuutta rikkaudessa, mutta sensijaan vaati tervettä yhdenmukaisuutta ajatuksissa, vaatetuksessa, maalauksessa, moraalissa ja sanavarastossa.
Tässä he olivat yhtäläisiä minkä tahansa muun maan vallitsevan luokan kanssa, varsinkin Suur-Britannian, mutta erilaisia siinä, että olivat voimakkaampia ja että todellakin pyrkivät luomaan sitä sovinnaista muotokuntaa, jota kaikki luokat kaikkialla toivovat, mutta jonka halunsa toteuttamista he tavallisesti epäilivät. Kansalaisliiton pisin taistelu taisteltiin »Open Shopia» vastaan — mikä pohjimmaltaan oli taistelua ammattiyhdistyslaitosta vastaan. Tämän rinnalla kävi amerikkalaistuttamisliike, sen iltaluennot englanninkielessä ja historiassa ja kansantaloudessa ja jokapäiväiset sanomalehtiartikkelit, jotta vastatulleet muukalaiset oppisivat tuntemaan nuhteettoman ja aitoamerikkalaisen työriitojen ratkaisutavan: että työläisten piti luottaa työnantajiinsa ja rakastaa heitä.
Liitto oli jalomielistäkin anteliaampi osoittaessaan hyväksymistään toisille järjestöille, jotka edistivät sen omia pyrkimyksiä. Se auttoi N.M.K.Y:tä kahdensadantuhannen dollarin lainan hankkimisessa uutta rakennusta varten. Babbitt, Vergil Gunch, Sidney Finkelstein ja vieläpä Charles McKelveykin puhuivat elävien kuvien katsomoyleisölle, mikä suuri vaikutus »vanhalla kunnon N.M.K.Y:llä» oli ollut heidän omassa elämässään, se kun oli opastanut heitä miehekkääseen kristillisyyteen; ja harmaapäinen ja mahtava eversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja, kuvattiin puristamassa Sheldon Smeethin kättä N.M.K.Y:ssä. On kyllä totta, että jälkeenpäin, kun Smeeth sipisi: »Teidän pitää tulla johonkin rukouskokoukseemme», eversti huusi: »Mitä pirua minä siellä tekisin? Onhan minulla oma baarini», mutta ei katsottu olevan syytä painattaa sitä sanomalehtiin.
Liitto oli suuriarvoinen Amerikkalaiselle Legionalle, kun muutamat pienet ja ryhdittömät lehdet arvostelivat tätä Sodan veteraanien järjestöä. Eräänä iltana ryösti joukko nuorukaisia Zenithin sosialistien päämajan, poltti sen paperit, pieksi konttorihenkilökuntaa ja nakkasi pulpetit ilman muuta ulos ikkunoista. Kaikki sanomalehdet Asianajajalehteä ja Asianajajan Iltalehteä lukuunottamatta pitivät tätä arvokasta, mutta kenties hiukan hätäistä tekoa Amerikkalaisen Legionan toimenpanemana. Silloin meni patrulli Kansalaisliitosta petollisten lehtien toimituspaikkoihin ilmoittaen, ettei kukaan entinen sotilas mitenkään ole voinut tehdä semmoista tekoa, ja toimittajat ymmärsivät etunsa ja lakkasivat asiaa penkomasta. Kun Zenithin ainoa tunnontarkka pääsi vankilasta, ja oikeus ja vanhurskaus karkoittivat hänet kaupungista, mainitsivat sanomalehdet, että sen oli tehnyt »joukko tuntematonta roskaväkeä.»
2.
Kaikkiin Kansalaisliiton tekoihin ja voittoihin otti Babbitt osaa saavuttaen jälleen täydellisesti itsekunnioituksen, tyyneyden ja ystäviensä rakkauden. Mutta hän alkoi mukista: »Saakeli soikoon, minä olen tehnyt omalta osaltani kyllin paljon kaupungin puhdistamiseksi. Täytyy hoitaa omiakin asioitaan. Minäpä taidan vähän niinkuin hellätä tätä K. L.-touhua nyt.»
Hän oli palannut kirkkoon, niinkuin oli palannut Propagandakerhoon. Olipa vielä nielaissut sen vaahtointoisen tervehdyksen, jolla Sheldon Smeeth vastaanotti hänet. Hän oli levoton siitä, että hän tyytymättömyytensä aikana kenties oli saattanut lunastuksensa vaaraan. Hän ei ollut ihan varma siitä oliko tavoiteltavaa taivasta olemassa, mutta tohtori John Jennison Drew sanoi olevan, eikä Babbitt tahtonut poistaa mitään mahdollisuuksia.
Eräänä iltana, sattuessaan tohtori Drew'n kirkkoherranvirkatalon kohdalle, hän meni vaistomaisesti sisään ja tapasi tohtorin tämän kirjoitushuoneessa.
»Silmänräpäys — minulla on juuri puhelinkeskustelu», sanoi tohtori Drew liikemiessävyyn ja jatkoi sitten toraisasti puhelimeen: »Halloo — halloo! Onko Berkey & Hannis? Täällä kirkkoherra Drew. Missä hemmetissä teillä on ensi pyhän ohjelman korrehtuuri? Mitä? Se pitää lähettää tänne. Jaa, ei se auta, vaikka olisitte sairaita joka sorkka! Minun täytyy saada se tänä iltana. Ottakaa pikalähetti ja toimittakaa se tänne silmänräpäyksessä!»
Hän kääntyi äänensä tarmokasta sävyä muuttamatta: »No, veli Babbitt, mitä voin tehdä teidän hyväksenne?»
»Minä olisin vain kysynyt — — — Minä sanon heti, kuinka asia on, mestari! Joku aika sitten minä tuota niinkuin hiukan veltostuin. Otin drinkin tai pari ja niin poispäin. Minä haluaisin kysyä: 'Miten käy, jos lopettaa kaiken sensemmoisen ja taas ottaa järjen hännästä kiinni?' Saako sittenkin, hm, tuota noin, niin sanoakseni, sakkoja siitä sitten tuonnempana?»
Kirkkoherra Drew oli äkkiä kiinnostunut. »Entä hm, veli, — — ne muutkin sensemmoiset? Naiset?»
»Ei, oikeastaan, saattaa kyllä sanoa, oikeastaan ei ensinkään.»
»Älkää empikö puhua minulle, veli! Sitä vartenhan minä olen täällä.
Onko tullut oltua yöretkillä? Puristeltua tyttöjä autossa?»
Paimenensilmät kiiluivat.
»Ei — ei —»
»Odottakaa, niin saatte nähdä. Tänne tulee neljännestunnin kuluttua lähetystö yhdistyksestä 'Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi', ja neljännestä yli yhdeksän toinen lähetystö 'Synnytystarkastuksen vastustus-unionista'.» Hän katsoi hätäisesti kelloaan. »Mutta minä voin nipistää siitä viisi minuuttia ja rukoilla teidän kanssanne. Polvistukaa tuolinne viereen, veli. Älkää ujostelko etsiä Jumalan johtoa.»
Babbittia kismitti, ja hänen teki mielensä mennä tiehensä, mutta tohtori Drew oli jo lusahtanut permannolle kirjoitustuolinsa viereen, ja hänen äänensä oli muuttunut karheasta liikesävystä pauhuintoisen tuttavalliseksi synnin ja Kaikkivaltiaan kanssa. Babbitt polvistui myöskin Drew'n rehkiessä hänen synnissään.
»Oi, Herra, sinä näet tässä meidän veljemme, jota moninaiset kiusaukset ovat eksyttäneet. Oi, Taivaallinen Isä, tee hänen sydämensä puhtaaksi, niin puhtaaksi kuin pienen lapsen. Oi, anna hänen jälleen tuntea miehekkään rohkeuden iloa siitä, että pystyy luopumaan pahasta — -—»
Sheldon Smeeth tuli huoneeseen hyppyjalassa. Nähdessään nuo molemmat miehet hän myhäili, taputti Babbittia anteeksiantavasti olalle ja polvistui hänen viereensä pitäen käsivarttaan hänen ympärillään ja antaen lisää voimaa tohtori Drew'n rukouksille voihkimalla: »Niin, Herra! Auta veljeämme, Herra!»
Vaikka koettikin pitää silmiänsä kiinni, kurkisti Babbitt kuitenkin sormiensa välistä ja näki pastorin katsovan kelloansa lopettaessaan rukoustansa riemuisalla: »Salli hänen aina epäröimättä tulla meidän luoksemme saamaan neuvoa ja hellää huolta ja anna hänen ymmärtää, että kirkko voi taluttaa häntä niinkuin pientä lasta.»
Tohtori Drew hypähti pystyyn, mulkoillen silmillään siihen suuntaan, missä taivaan arvellaan olevan, pisti kellon taskuunsa ja kysyi: »Onko lähetystö jo tullut, Sheldy?»
»On. Se odottaa eteisessä», vastasi Sheldy samalla reippaalla äänellä ja lisäsi sitten hyväilevästi Babbittille: »Veli, jos se auttaisi teitä, tulen hirveän mielelläni teidän kanssanne viereiseen huoneeseen rukoilemaan sillä välin kuin tohtori Drew ottaa vastaan. »Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi» -yhdistyksen veljiä.
»Ei — ei — kiitos — minulla ei ole aikaa!» huusi Babbitt ja säntäsi ovelle.
Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Chatham-Roadin presbyteriaanisessa kirkossa, mutta tarina kertoo, että hän karttoi puristaa kirkkoherran kättä ovella.
3.
Joskin Babbittin siveellinen selkäranka oli niskoittelusta niin heikentynyt, ettei häneen ollut täysin luottamista Kansalaisliiton vaativammissa sotatoimissa ja ettei hän myöskään antanut oikein arvoa kirkolle, niin hän kuitenkin ilmeisesti iloitsi palatessaan nautintoihinsa kotonaan ja Atleettikerhossa, Propagandakerhossa ja Hirvissä.
Verona ja Kenneth Escott menivät vihdoin monen epäröinnin jälkeen naimisiin Häissä oli Babbitt yhtä huolellisesti puettu kuin Verona; hän kiristi itsensä siihen smokingiin, joka hänellä oli teekutsuissa kolmesti vuodessa, ja kun Verona ja Kenneth olivat ajaneet pois limousinessä, palasi hän kotiin tuntien jonkinlaista helpotusta, riisui smokinginsa, istuutui nostaen kenkien puristamat jalkansa sohvalle ja ajatteli, että hänen vaimonsa ja hän saivat seurusteluhuoneen nyt omaan haltuunsa ja pääsivät kuulemasta, kuinka Verona ja Kenneth keskustelivat hienostunein ja akateemisin lauseparsin minimipalkoista ja Dramaattisesta liitosta.
Mutta ei edes tämä rauhaan vaipuminen ollut niin lohdullista kuin hänen pääsynsä takaisin Propagandakerhon suosikkien joukkoon.
4.
Puheenjohtaja Willis Ijams aloitti tämän Propagandakerhon lunchin seisomalla ääneti ja tuijottamalla heihin niin onnettoman näköisenä, että he pelkäsivät hänen aikovan ilmoittaa jonkun kerhokumppanin kuolleen. Sitten hän lausui hitaasti ja vakavasti:
»Pojat, minun on ilmoitettava teille aivan kauheaa, hirveää, joka koskee erästä meidän kerhomme omista jäsenistä.»
Useat propagandistit, niiden joukossa Babbitt, näyttivät huolestuneilta.
»Eräs sala-avaimen ritari, luotettava ystäväni, teki hiljakkoin matkan valtiomme pohjoisosiin, ja eräässä kaupungissa, jossa eräs määrätty propagandisti eli poika-aikansa, hän sai ilmi jotakin, mitä ei enää käy pitäminen salassa. Lyhyesti sanoen, hän sai ilmi erään miehen sisimmän luonteen, miehen, jonka olemme ottaneet vastaan oikeauskoisena ja omana miehenämme. Hyvät herrat, minä en voi luottaa siihen, että ääneni saattaisi sen lausua, senvuoksi olen sen kirjoittanut.»
Hän paljasti suuren, mustan taulun, ja siihen oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty tarina:
George Fasansbee Babbitt — Oi kauhua!
Propagandistit hurrasivat, nauroivat, itkivät, nakkelivat leipäpaloilla
Babbittia, huusivat: »Puhu! Puhu! Oi kauhua!»
Puheenjohtaja jatkoi:
»Tämä, hyvät herrat, on se kamala asia, jonka Georgie Babbitt on salannut meiltä koko näiden vuosien ajan, joina me luulimme hänen nimensä olevan vain yksinkertaisesti George F. Nyt minä vaadin, että te, kukin vuorollaan, sanotte, mitä mikin on luullut tämän F:sn merkinneen.»
Siinä esitettiin sikermä F:kirjaimella alkavia sanoja, joiden merkitys ei ollut Babbittille maireinen. Heidän solvauksiensa hyvätuulisuudesta Babbitt ymmärsi, että hänet oli otettu heidän piiriinsä jälleen, ja hän nousi onnellisena:
»Pojat, minun täytyy se tunnustaa. Minulla ei ole koskaan ollut rannekelloa enkä ole jakanut nimeäni keskeltä kahtia, mutta minä tunnustan, että toinen ristimänimeni on Fasansbee. Ainoa puolustukseni on, että vanha pappani — vaikka hän muuten oli ihan viisas ja kiva rökittämään lähimmäisiänsä shakkipelissä — antoi minulle nimen perhelääkärimme, vanhan tohtori Ambrosius Fasansbeen mukaan. Minä pyydän anteeksi, pojat. Tulen pitämään huolta, että seuraavassa painoksessa kirjaa 'Mikä — sinun — nimesi — taas — olikaan' saan nimekseni jotakin todella käytännöllistä — jotakin, joka tuntuu tyylikkäältä ja on samalla kuitenkin muhkeaa ja miehekästä — jotakin lyhyesti sanoen, sentapaista kuin tuo hieno vanha nimi, joka on niin hyvin tunnettu joka talossa — tuo rohkea ja melkein häikäisevä nimi, Willis Jimsjams Ijams!»
Hän ymmärsi hurraahuudoista olevansa jälleen turvallisella pohjalla ja kerhon mielen mukainen ja tiesi, ettei hän enää tulisi saattamaan turvallisuuttansa ja nauttimaansa suosiota vaaraan eksymällä pois »Kaikkien oikeauskoisten» laumasta.
5.
Henry Thompson säntäsi konttoriin ja huusi: »George! Suuria uutisia! Jake Offutt sanoo, että Raitioryhmä on tyytymätön Sanders, Torrey & Wingin tapaan hoitaa heidän viime yritystään ja taas valmis keinottelemaan meidän kanssamme!»
Babbitt näki tyydytyksekseen, että hänen kapinansa viimeinenkin haava oli parantunut, mutta kotimatkalla hän tunsi sielunsa pohjalla ahdistavia ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet tehneet häntä heikoksi siihen aikaan, jolloin hän kamppaili niinkuin kaikki muutkin. Hän havaitsi, ettei suoraan sanoen pitänyt raitioherroja ihan kunniallisina. »No, hän toimittaa vielä tämän asian heille, mutta niin pian kuin suinkin mahdollista, kenties niin pian kuin Henry Thompson on kuollut, hän katkaisee kaikki suhteensa heihin. Hän oli kahdeksanviidettä ikäinen, kahdentoista vuoden kuluttua hän olisi kuusikymmenvuotias, hän tahtoo jättää maineeltaan tahrattoman liikkeen lastenlapsille. Yhteistoiminta raitiotieyhtiön kanssa on tosin tavattoman tuottavaa, ja asioita täytyy katsoa käytännölliseltä kannalta, mutta — — —» Hän väänteli itseään aivan onnettomana. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa raitiotieherroille, mitä hän heistä ajattelee. »Hm, mutta hän ei voi tehdä sitä vielä. Jos hän nyt taas rikkoo välinsä heidän kanssaan, niin he saattavat murskata hänet. Mutta — —»
Hän oli tietoinen siitä, että hänen elämänuransa näytti hämärältä. Hän mietti, mitä tekisi tulevaisuudessa. Hän oli vielä nuori; olivatko kaikki seikkailut lopussa? Hän tunsi joutuneensa vangiksi juuri samaan verkkoon, josta oli paennut niin hurjasti, ja olihan suorastaan kohtalon ivaa, että hänet oli saatu iloitsemaan vangiksijoutumisestaan.
»He ovat peitonneet minua ja pahasti ovatkin!» vaikersi hän.
Talo oli rauhaisa tänä iltana, ja hän pelasi pelin besikkiä vaimonsa kanssa. Hän sanoi suuttuneena kiusaajalle, että tyytyy viettämään aikansa vanhalla hyvällä tavalla. Seuraavana päivänä hän meni raitiotieyhtiön asiamiehen luo, ja he laativat suunnitelman, miten tonttien salainen osto Evanston Roadin varrelta järjestetään. Mutta ajaessaan sitten konttoriinsa hän ajatteli: »Minä hoidan ja suunnittelen asioitani oman mieleni mukaan — — — kunhan luovun varsinaisesta liiketoiminnasta.»
6.
Ted oli tullut Yliopistosta kotiin pyhäksi. Vaikka hän ei enää puhunut mekaniikasta eikä lausunut mielipidettään opettajista, ei hän silti tuntunut olevan entistään ihastuneempi tiedekuntaansa, ja hänen suurimpana harrastuksenaan oli hänen langaton puhelinkojeensa.
Lauantai-iltana hän meni Eunice Littlefieldin kanssa eräisiin tanssiaisiin Devon Woodsiin. Babbitt näki vilahdukselta tytön, kun tämä hyppäsi autoon, hehkeän punainen iltavaippa ohuen vaaleasilkkisen hameen yllä. He eivät olleet palanneet vielä, kun Babbittit kello puoli kaksitoista menivät maata. Unettavana, äärettömän myöhäisenä hetkenä Babbitt heräsi puhelimensoittoon ja kömpi äreissään alas portaita. Se oli Howard Littlefield:
»George, Euny ei ole tullut vielä kotiin. Onko Ted?»
»Ei — ainakin hänen ovensa on auki — — —»
»Heidän pitäisi olla kotona. Eunice sanoi, että tanssi päättyy keho kaksitoista. Mikä niiden nimi taas olikaan, joiden luo heidän piti mennä?»
»Sitä en totta tosiaan tiedä, Howard. Se oli joku Tedin luokkatoveri
Devon Woodsissa. En tiedä, mitä tehdä. Odota, minä käyn kysymässä
Myralta, tietääkö hän heidän nimeään.»
Babbitt väänsi valon Tedin huoneeseen. Se oli yksinkertainen nuoren pojan huone, epäjärjestyksessä oleva pesupöytä, risaisia kirjoja, koululippu, urheiluryhmien valokuvia. Ted ei ollut siellä.
Mrs. Babbitt sanoi herättämisestä ärtyisänä, ettei hän tiennyt Tedin isäntäväen nimeä, että nyt oli sangen myöhä, että Howard Littlefield oli aika aasi ja että häntä nukutti. Mutta hän makasi valveilla ja oli levoton, kun taas Babbittin onnistui makuukomerossaan vähitellen jälleen saada unen päästä kiinni kesken hänen hiljaa ja lakkaamatta satavia huomautuksiaan. Päivänkoitteessa Babbitt heräsi siihen, että hänen vaimonsa ravisti häntä ja huusi: »George! George!» jonkinlainen kauhu äänessään.
»Mi — mi — mikä on?»
»Tule pian katsomaan. Ole hiljaa!»
Hän opasti häntä hallin läpi Tedin ovelle ja työnsi sen hiljaa auki. Kuluneella ruskealla matolla hän näki rykelmän vaaleanpunaisia alusvaatteita ja suuressa siveässä nojatuolissa tytön tanssikengän. Ja tyynyillä lepäsi kaksi unista päätä — Tedin ja Eunicen.
Ted heräsi hymyten ja mutisi, äänessään epävarma uhka: »Hyvää huomenta!
Sallikaa minun esittää vaimoni, mrs. Theodore Eunice Littlefield
Babbitt.»
»Herra Jumala!» huudahti Babbitt, ja hänen vaimonsa taas parkaisi säikähtyneenä: »Oletteko te olleet — —»
»Meidät vihittiin eilen illalla. Pikku vaimoni! Nouse istumaan ja sano koreasti hyvää huomenta anopille.»
Mutta Eunice peitti hartiansa ja viehättävän, pörröisen päänsä tyynyn alle.
Kello yhdeksän kokoontui seurusteluhuoneeseen Tedin ja Eunicen ympärille mr. ja mrs. George Babbitt, tohtori ja mrs. Howard Littlefield, mr. ja mrs. Kenneth Escott, mr. ja mrs. Henry T. Thompson ja Tinka Babbitt, joka oli inkvisition ainoa tyytyväinen jäsen.
Huone oli täynnä sanojen raesadetta: »Heidän iällään — —»,
»Pitäisi julistaa laittomaksi — —», »Eihän semmoista ole kuultu — —», »Vika on sekä heidän — — —», »Sitä ei saa panna sanomalehtiin — —», »Pitäisi lähettää takaisin kouluun — — —», »Johonkin täytyy heti ryhtyä, ja uskokaa pois— —», »Piru soikoon, ellei kunnollinen, vanhanaikainen selkäs — — —»
Pahin kaikista oli Verona: »Ted! Meidän täytyy keksiä joku tapa saadaksemme sinut ymmärtämään, kuinka hirvittävän vakavaa tämä on, sen sijaan, että seisot siinä töllistämässä tuo tuhma virnistys naamassa!»
Ted alkoi niskuroida.
»Älä helkkarissa, etkö muka itse mennyt naimisiin?»
»Se on ihan eri asia.»
»On totisesti. Eun ja minun yhdistämiseen ei tosiaan tarvittu varppia ja keloja!»
»Nyt, nuori mies, saa lörpötys loppua», komensi vanha Henry Thompson.
»Kuule nyt minua!»
»Kuule vaariasi!» sanoi Verona.
»Niin, kuule vaariasi!» sanoi mrs. Babbitt.
»Ted, kuule mr. Thompsonia!» sanoi Howard Littlefield.
»Saakeli soikoon, minähän tässä kuulen!» huusi Ted. »Mutta nyt minäkin puolestani sanon teille jotakin, joka sorkalle! Minua alkaa kyllästyttää vainajana-olo tässä hautauspuheessa! Jos te tahdotte tappaa jonkun, niin tappakaa pappi, joka meidät vihki! Kuulkaa, se perhana nylki minulta viisi dollaria, ja minulla oli kaiken kaikkiaan vain kuusi dollaria, kuusi dollaria ja kaksi senttiä. Minä alan kyllästyä siihen, että minulle kaikki rähisee!»
Uusi ääni, jyrisevä, käskevä, vyöryi huoneessa. Se oli Babbittin. »Aivan niin: tähän asiaan sekaantuu liian moni! Ole sinä rauhassa, Rona. Howardilla ja minulla on vielä joltisestikin voimaa jäljellä, ja me osaamme rähistä ja reuhata itse. Ted, tulehan saliin, niin puhutaan asiasta!»
Kun he olivat salissa, ja ovi oli visusti kiinni, meni Babbitt poikansa luo, pani molemmat kätensä hänen hartioilleen ja sanoi: »Sinä olet enemmän tai vähemmän oikeassa. Ne pärpättävät liiaksi kaikki. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poikani?»
»Isä, sinä, aiotko sinä tosiaan ruveta hyväksi?»
»No, minä — — Muistatko, kun kerran sanoit, että me olemme perheen miehet ja että meidän pitäisi vetää yhtä köyttä? Siihen suostun mielihyvällä. En tarkoita, etten katso tätä asiaa vakavaksi. Nykyaikana on nuoren miehen tiellä niin paljon vaikeuksia, etten juuri voi sanoa hyväksyväni aikaisia avioliittoja. Mutta parempaa tyttöä kuin Eunice et olisi voinut saada, ja minun nähdäkseni voi Littlefield onnitella itseään saadessaan Babbittin vävykseen! Mutta mihin sinä aiot ryhtyä? Sinä voisit tietysti jatkaa Yliopistossa edelleenkin ja kun olet valmis — — —»
»Isä, minä en jaksa enää. Se voisi ehkä sopia joillekin. Ehkä minunkin joskus tekee mieleni takaisin. Mutta nyt haluan insinööriksi. Luullakseni minusta voi tulla hyvä keksijä. Eräs ukkeli tarjoaa minulle tehtaassaan kaksikymmentä dollaria viikossa jo nyt.»
»No niin — —» Babbitt käveli lattialla hitaasti, raskaasti; hän näytti hiukan vanhalta. »Minä olen aina toivonut, että sinä ottaisit akateemisen tutkinnon.» Hän asteli mietiskellen taas lattian yli. »Mutta minä en ole koskaan — — — Älä taivaan nimessä kerro sitä äidillesi, muuten hän kynii minulta nekin muutamat karvat, joita minulla vielä on päässäni; mutta oikeastaan en minä koskaan koko elämässäni ole saanut tehdä ainoatakaan asiaa niinkuin itse olisin halunnut! Enkä voi sanoa aikaansaaneeni enempää kuin että juuri olen suoriutunut. Olen saanut tehdyksi noin neljännestuuman sadan kyynärän mahdollisuudesta. No, ehkä sinä pääset pitemmälle. En tiedä. Mutta minä tunnen tosiaan hiukan erikoista iloa siitä, että sinä tiesit, mitä tahdoit, ja teit sen. Nuo tuolla koettavat reistailla ja kesyttää sinua. Sano heille, että menkööt hiiteen! Minä olen sinun puolellasi. Mene tehtaaseen, jos tahdot! Älä sinä perhettä pelkää! Äläkä koko Zenithiä! Älä myöskään itseäsi, niinkuin minä. Eteenpäin, poikani! Maailma on sinun!»
Käsivarret toistensa olalla marssivat perheen miehet seurusteluhuoneeseen kohtaamaan perheen hyökkäystä.