KOLMASTOISTA LUKU.
1.
Sattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n vuosikokouksessa.
V.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta salaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä. Sen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin pääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia edustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan rakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal Ridgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja.
Babbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo tohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät olevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja taitavuutta kuin on kellään heistä.»
»Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki
V.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree.
»Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman järjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin:
»Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä 'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on asianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta elinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito, harjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas se, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon työtä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin. Ammattimiehenä — — —»
»Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä kaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi.
2.
Vaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja kirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän istahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista kymmenen minuuttia.
Hän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa vankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu arkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi. Veronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos kuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät vesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs. Babbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen, kun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen ja natinan säestämänä.
Kun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta kuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä voit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!»
»No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa liike-elämässä saa luova fantasia.»
Hän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli seuraavan näköinen.
Muut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen.
(1) Ammatti (2) Ei vain elinkeino [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys] (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi
$$$$$$$$$$ Välittäjä
Viikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän pukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra, että ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai mitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille tontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja syrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa kokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko niitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard Littlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin hyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen hyvää ja tehokasta.
Mutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän otti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin näyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän olet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit tämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani — no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä: 'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi myöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —»
Eräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut ketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman ja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan ajatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe oli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi: »Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja niin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on kerrassaan — kerrassaan suurenmoista!»
Seuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi: »Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin vain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä kynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon kappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään kissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun tulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti kirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä olen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin ja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee painettuna, ja nyt olen siitä varma!»
Hän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla punaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen manillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille, Advocate-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on hyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian kuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä oli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan.
3.
Paitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta, W. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia edustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen.
He yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin. Kaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari, ettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen selluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin hyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut punaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi tupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki — Neroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat, ei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai serkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman kautta odotussaliin.
Se oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä ja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa Chaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia; sanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin kaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun jäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista puvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen sävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua:
Zenithille, kaupungille teemme kunniaa. Sitä kiittelemme, missä kulkenemme. Sille kunniaa!
Warren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja syntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen värsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten:
Mekö mistä? Zenithistä! Saamme ilmoittaa, että kiistelöissä, aina kiinteistöissä Zenith voiton sa'a.
Babbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle penkille ja huusi joukolle:
»Mikä on Zenith?»
»Se on ali right!»
»Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?»
»Zeeeeeeen-ith!»
Kummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen joukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset ukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita uusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä.
Babbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä arvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin sementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä matkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia vilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman. Kaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset makuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa ääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui: »Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen tiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista koskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja Babbitt paisui — mulkoili —
Eräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli tuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey, urakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen, hän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu kämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti ulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti sitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut. Rouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa rouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti uutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä mitättömyyden tunne.
Mutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi Spartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia, jotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin mahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina ammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä olemassa on:
»Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka hänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen rahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä.
»Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun käsissäni — — —»
»Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin sen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin 'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja ja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä nukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita huviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja ensimmäisenä viikkona möimme — — —»
Pyörät lauloivat »liketi-lik, liketi-lik», kun juna kulki tehdasalueen läpi. Uunit hehkuivat tulta ja höyryvasarat jyskyttivät. Punaisia valoja, vihreitä valoja, vihaisia valkeita valoja vilahteli ohi, ja Babbitt tunsi itsensä jälleen merkitseväksi ja innokkaaksi.
4.
Hän teki nautinnollisen toimituksen: silitytti vaatteensa junassa. Aamulla, puoli tuntia ennenkuin he saapuivat Monarchiin, tuli passari hänen osastoonsa ja kuiskasi: »Yksi vaunu on vapaana, herra. Minä otan vaatteet sinne.» Kellervänharmaa syyspalttoo pyjamansa yllä hiipi Babbitt käytävää pitkin viheriäin verhojen välitse ensimmäiseen yksityisvaunuunsa, joka sai hänen sydämensä ylpeyttä täyteen. Passari viittasi, että hän tiesi Babbittin tottuneen pikenttiin; hän kannatti Babbittin housujen lahkeita, etteivät ne tahraantuisi, täytti pesukulhon yksityisessä pesuhuoneessa ja odotti pitäen pyyhettä.
Yksityinen pesuhuoneen käyttäminen oli viehättävää. Niin virkistävä kuin Pullman-vaunun tupakkaosasto olikin illoilla, vaikutti se, yksinpä Babbittiinkin, masentavalta aamuisin, kun se oli täpötäynnä paksuja villanuttuisia herroja, jokainen vaatenaula täynnä ryppyisiä pumpulipaitoja, nahkasohvalla kasoittain kaikkinaisia toalettilaukkuja ja ilma paksuna saippuoiden ja hammastahtaiden kuvottavaa hajua. Babbitt ei tavallisissa oloissa pitänyt suurta väliä yksinolosta, mutta nyt hän nautti siitä, nautti pikentistään ja hyrräsi mieltymyksestä antaessaan miehelle puolitoista dollaria juomarahaa.
Hän toivoi vähin, että häneen kiinnitettäisiin huomiota, kun hän vastasilitetyissä vaatteissaan ja ihaileva passari kantamassa hänen käsilaukkuaan astui pois junasta Monarchissa.
Hänen oli määrä asua samassa huoneessa Sedgwick-hotellissa W. A. Rogersin, moukkanaamaisen, ovelan Zenithin-kauppiaan kanssa, joka välitti viljelysmaiden kauppoja. He söivät hienon vohveli- ja kahviaamiaisen, jossa kahvia ei tarjottu pienistä kupeista, vaan suurista kulhoista. Babbitt innostui puheliaaksi ja piti Rogersille esitelmää kirjoittamisen taidosta; hän antoi juoksupojalle viisikolmatta senttiä siitä, että tämä nouti sanomalehden lukuhuoneesta, ja lähetti Tinkalle kuvakortin: »Pappa toivoo, että sinä olisit täällä, niin meillä olisi hauskaa.»
5.
Kokouksen istunnot pidettiin Allen Housen tanssisalissa. Eräässä etusalissa oli päätoimikunnan puheenjohtajan toimisto. Hän oli innokkaimmin puuhaava mies siellä, hän oli niin innokkaassa puuhassa, ettei saanut toimeen yhtään mitään. Hän istui pöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperilappuja, ja koko päivän kulki paikallispatriootteja ja agitaattoreita ja puhujia, jotka halusivat johtaa keskusteluja, ja kuiskailivat hänelle, jolloin hän näytti epämääräiseltä ja sanoi kiireesti: »Joo, se on erinomainen ajatus, niin me teemme», ja unohti samassa kaikki, sytytti sikarin ja unohti senkin, kun puhelin soi säälimättömästi ja miehet hänen ympärillään yhtä mittaa hälisivät: »Herra puheenjohtaja — — Herra puheenjohtaja!» voimatta päästä hänen kuluneiden kuulohermojensa ulottuville.
Näyttelysalissa oli asemakaavoja Spartan uusista esikaupungeista, valokuvia Galop de Vachen uudesta senaatintalosta ja suuria tähkäpäitä ja niiden yllä kirjoitus: »Luonnon Kultaa Shelby Countystä, Yrttitarhasta Jumalan Omassa Maassa».
Varsinaisen kokouksen muodostivat miehet, jotka istuivat ja kuiskailivat hotellihuoneissa tai seisoivat ryhmissä hotellineteisessä, missä yhdistysmerkit loistivat, mutta näön vuoksi pidettiin muutamia yleisiä istuntoja.
Ensimmäisen avasi tervehdyspuheella Monarchin pormestari. Monarchin First Christian-kirkon kirkkoherra, suuri mies, jolla oli pitkä, nihkeä otsatukka, ilmoitti Jumalalle, että taloagentit nyt olivat täällä.
Kunnianarvoisa välittäjä Minnemaganticista, majuri Carlton Tuke, luki puheen, jossa hän lausui paheksuvansa osuustoimintaliikkeitä. William A. Larkin Eurekasta antoi lohdullisen selityksen »Rakennustoiminnan vilkastumisen toiveista» ja muistutti, että ikkunalasin hinta oli alennut kaksi prosenttia.
Kokous oli alkanut. Pidettiin juhlia edustajille, lakkaamatta ja tarmokkaasti. Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt iltaman heille ja Tehtailijayhdistys aamiaispidot, jolloin kullekin naiselle ojennettiin päivänkukka ja kullekin herroista nahkainen lompakko, jossa oli kirjoitus: »Monarchilta, Mahtavalta Moottorikaupungilta».
Mrs. Crosby Knowlton, Fleetwing-automobiilin valmistajan puoliso, avasi kuuluisan italialaisen puutarhansa ja tarjosi teetä. Kuusisataa välittäjää vaimoineen asteli syksyisillä käytävillä. Noin kolmesataa heistä oli hiljaisia ja ujoja; noin kolmesataa luikkasi terhakasti: »Tämä on aika tyylikäs, eikö ole?» poimi salaa myöhäisastereita ja pisti ne taskuunsa ja yritti päästä kyllin lähelle mrs. Knowltonia saadakseen puristaa hänen viehättävää kättänsä. Kehoittamatta kokoontuivat Zenithin edustajat (paitsi Rountree) erään tanssivan marmorinymfin ympärille ja lauloivat: »Mekö mistä? Zenithistä! — — —»
Sattui niin, että kaikki Pioneerin edustajat kuuluivat Hirvien jaloon veljeskuntaan, ja he marssivat esiin, edellään valtava lippu, jossa oli mahtaileva kirjoitus. Ei myöskään Galop de Vache, valtion pääkaupunki, aikonut jäädä toisia huonommaksi. Galop de Vachen edustajain johtaja oli suuri, punakka, lihava mies, mutta toimelias. Hän riisui nuttunsa, nakkasi leveälierisen mustan huopahattunsa maahan, kääri ylös hihansa, kiipesi aurinkokellolle, sylkäisi ja luikkasi: »Me julistamme maailmalle ja sille kunnon miehelle, joka on pannut toimeen nämä kutsut, että uhkein kaupunki tässä valtiossa on Galop de Vache. Te pojat voitte puhua maustanne, mutta sallikaa minun vain kuiskata korvaanne, että vanhassa Galopissa on suhteellisesti suurin luku talonomistavia kansalaisia valtiossa, ja kun ihminen omistaa kotinsa, niin se ei pane toimeen työläisrettelöitä, vaan elää kakaroittensa hyväksi eikä lurjuksittain. Galop de Vache! Kotirakkaiden perheiden kaupunki! Kaupunki, joka nielee ihmiset karvoineen, ystävät! Me — tulemme — — näyttämään — — maailmalle!»
Vieraat menivät matkoihinsa, puutarha palasi värähtäen lepoonsa. Mutta mrs. Crosby Knowlton huokasi katsoessaan erästä marmoripenkkiä, jota viisisataa kesää Amalfissa oli lämmittänyt. Sitä kannattavan siivekkään sfinksin naamaan oli joku lyijykynällä piirtänyt viikset. Rypistettyjä paperiserviettejä oli ahdettu asteripensaihin. Käytävällä viruivat viimeisen uhkean ruusun terälehdet niinkuin jonkun rikkirevityn kauniin elossaolleen jäännökset. Paperossinpätkiä uiskenteli kultakalalammikossa muodostaen rumia öljyisiä viiruja paisuessaan ja liuetessaan, ja marmoripenkin alla oli rikottu teekuppi, sirpaleet huolellisesti yhteenkoottuina.
6.
Paluumatkalla hotelliin ajatteli Babbitt: »Myra olisi pitänyt kaikesta tästä seurustelusurkeudesta». Itse puolestaan hän nautti vähemmän gardenparteista kuin niistä autoretkistä, jotka Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt. Väsymättömänä hän katseli vesisäiliöitä, esikaupunkien ajuriasemia ja nahkuritehtaita. Hän nieleksi saamiansa tilastotietoja ja lausui ihmetyksensä huonetoverilleen W. A. Rogersille: »Tietenkään ei tätä kaupunkia voi mainita samana päivänä kuin Zenithiä, sillä ei ole meidän mahdollisuuksiamme ja luontaisia edellytyksiämme, mutta oletko sinä tiennyt — minä sain tietää sen vasta tänään — että ne valmistivat seitsemänsataakuusikymmentäkolme miljoonaa jalkaa lankkuja viime vuonna? Mitäs siihen sanot?»
Hän oli hermostunut, kun lähestyi se aika, jolloin hänen oli luettava puheensa. Seisoessaan matalalla lavalla kokouksen edessä hän vapisi ja näki vain punaista sumua. Mutta hän otti asian vakavasti ja lopetettuaan varsinaisen esitelmänsä hän puhui heille, kädet taskuissa ja rillikoristeinen naama paistaen kuin reunallaanseisova lautanen lampunvalossa. He huusivat: »Yhdyn!» ja jälkeenpäin seuranneessa keskustelussa he käyttivät korostaen Babbittista nimitystä »ystävämme ja veljemme Mr. George F. Babbitt». Hän oli viidessätoista minuutissa muuttunut vähäpätöisestä edustajasta persoonallisuudeksi, melkein yhtä tunnetuksi kuin liikediplomaatti Cecil Rountree. Istunnon jälkeen sanoivat valtion kaikkien osien edustajat: »Terve, Babbitt!» Kuusitoista vennon vierasta kutsui häntä »Georgeksi», ja kolme miestä vei hänet mukanaan eri nurkkaan ja uskoi hänelle: »Minä olen hemmetin hyvilläni siitä, että teillä oli rohkeutta nousta ja iskeä oikea isku ammatin puolesta. Minä olen aina kannattanut — —»
Seuraavana aamuna Babbitt pyysi, erikoisen välinpitämättömänä, Zenithin lehtiä hotellin sanomalehtimyymälän tytöltä. Aamulehdessä ei ollut mitään, mutta Advocate-lehdessä, kolmannella sivulla — — — Hän läähätti. Ne olivat painattaneet hänen kuvansa ja puolen palstan pituisen selostuksen. Nimike kuului: »Huomiotaherättänyt Tapaus Taloagenttien Vuosikokouksessa. G F. Babbitt, etevä kiinteistönvälittäjämme. Suunnanmääräävä erinomainen puhe.»
Hän mutisi kunnioittavasti: »Luullakseni nyt erinäiset henkilöt Floral Heightsissä ehkä heräävät ja osoittavat vanhalle Georgielle hiukan huomaavaisuutta!»
7.
Se oli viimeinen täysistunto. Valtuutetut esittivät kukin kaupunkinsa vaatimuksen saada vastaanottaa kokouksen ensi vuonna. Puhujat julistivat, että »Galop de Vache, valtion pääkaupunki, Kremer Collegen ja Upholzin Trikootehtaiden kotipaikka, on kulttuurin ja etevien yritysten tunnustettu keskus», ja että »Hamburg, naseva pieni kaupunki järkevällä paikalla, missä jokainen mies on avokätinen ja jokainen nainen taivainen emäntä, avaa teille vieraanvaraiset porttinsa selkoselälleen».
Kesken kaikkia näitä vaatimattomia kutsuja avattiin salin kullattu ovi torventoitotusten töristessä, ja sisään virtasi sirkusparaati. Sen muodostivat, cowboyksi, japanilaisiksi jonglööreiksi ja jos joksikin puettuina, Zenithin välittäjät. Heidän etunenässään kulki suuri Warren Whitby, yllään ovenvartijan karhuntalja ja kultanauhainen punainen nuttu. Hänen takanaan tuli Babbitt, puettuna klowniksi, rumpua lyöden, erinomaisen räyhäävänä ja onnellisena.
Warren Whitby hyppäsi lavalle, heilutti sauvaansa ja selitti: »Tytöt ja pojat, ratkaisevan päätöksen hetki on tullut. Väärentämätön zenithiläinen rakastaa lähimmäistään, mutta me olemme päättäneet nyhkäistä tämän kokouksen lähimmäistemme kaupungeilta, niinkuin olemme nyhkäisseet säilykemaidon ja pahvirasiat, ja — —»
J. Harry Barmhill, kokouksen puheenjohtaja, sanoi: »Me olemme teille hyvin kiitollisia, mr. -— Hm, mutta teidän täytyy antaa toisillekin pojille tilaisuus tehdä tarjouksiansa nyt.»
Muudan ääni huusi kuin sumutorvi: »Eurekassa lupaamme maksuttomia autoretkiä ihaninten seutujen kautta — — —»
Eräs laiha, kaljupäinen nuori mies tuli juosten keskikäytävälle paukuttaen käsiään ja huutaen: »Minä olen Spartasta! Meidän Kauppiasyhdistyksemme on sähköttänyt minulle sijoittaneensa pankkiin kahdeksantuhatta dollaria puhdasta rahaa kokouksen vastaanottamista varten!»
Eräs papillisen näköinen mies nousi ja huusi: »Rahat puhuvat! Minä äänestän, että hyväksymme Spartan tarjouksen.»
Se hyväksyttiin.
8.
Päätöskomitea antoi raporttinsa. He sanoivat, että kun Kaikkivaltias hyväätekevässä armossaan oli suvainnut poiskutsua korkeamman hyödyllisyyden tasolle valtion kuusineljättä välittäjää kuluneena vuonna, niin oli sen johdosta koossaoleva kokous täynnä surua, että Jumala oli niin tehnyt, ja sihteerin tehtäväksi olisi annettava, ja annettiin täten, merkitä nämä päätökset pöytäkirjaan ja esittää surunvalittelu sureville perheille lähettämällä itsekullekin yksi kappale.
Toinen päätös valtuutti V.K.Y.L:n puheenjohtajan käyttämään viisitoistatuhatta dollaria agitaatioon Lakiasäätävän Kokouksen keskuudessa maltillisen verotuksen hyväksi. Tällä päätöksellä oli yhtä ja toista sanomista Uhkauksesta tervettä liiketoimintaa vastaan ja Edistyksen Pyöräin vapauttamisesta ajattelemattomista ja lyhytnäköisistä esteistä.
Komitea komitean asettamista varten antoi raporttinsa, ja hämmästyen ja kauhistuen kuuli Babbitt, että hänet oli valittu kiinteistölakien tarkastuskomitean jäseneksi.
Hän riemuitsi: »Minähän sanoin, että tästä tulisi mainio vuosi! Georgie, hyvä mies, sinua odottavat suuret asiat! Sinä olet synnynnäinen puhuja ja kunnon kaveri ja — Hurraa!»
9.
Ohjelmassa ei ollut mitään virallista huvia viimeisenä iltana. Babbitt oli aikonut matkustaa kotiin, mutta iltapäivällä ehdotti herrasväki Jered Sassburger Pioneerista, että Babbitt ja W. A. Rogers joisivat teetä heidän kanssaan Catalpa Innissä.
Teekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa ja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta ne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa, jossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja tarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa päähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski hilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli solakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän olivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he puhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy».
Sassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään, koska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin minulla on sitä huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko Yhdistyneimmissä Valloissa.»
Suurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita näiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun näki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta tehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa: »Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!»
Sassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi proosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam Sassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa vesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet ensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne yhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän, vaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon. Ulkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta tuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi rakkaan vaimon luo tänä armaana Abendina, vaan juuri ikäänkuin viivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?»
»George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on jatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?»
Kello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden pohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois, liivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä pulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano, poikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He polttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle. Äänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla sanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä.
Babbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit, mutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen vuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja huiskutan revontulille.»
Spartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä! Minä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta Herran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun ei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan osaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo kaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni tehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki mieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut maanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni — kiinni koko elämäksi — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka perhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä lisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!»
»Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti. »Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää virteen ja laulakaa mukana!
Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja:
»Sammuta, Obadja, jano mun!»
Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja:
»Sammuta Obadja, ensin mun!»
10.
He söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä. Jostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään kärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä teekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa, paitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa.
»Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut parin paistetuita elefantinkorvia.»
»Minä valitan, mutta meillä ei ole.»
»Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi Babbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan lopussa!»
»No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen nauruansa.
»Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia ja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers. »Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai italialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.»
»Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.»
»Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä puutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio? Sitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin kauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi, tuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta kävelykannella, comprenez-vous, Michelovitsh Angeloni?»
Jälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit italialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt sinusta perille!»
Monarch Heraldista, löysi Babbitt ilmoituksen, jonka hän luki ääneen toisten nauraessa ja taputtaessa.
VANHA SIIRTOMAATEATTERI.
Huiskuttakaa takaraajojanne ja menkää katsomaan
PIRTEITÄ PEIPPOSIA
Viehättävin valikoima ihania uimatyttöjä
Naurufarssissa.
Pete Menutti ja hänen —
oh, hemmetti — Pentunsa.
Tämä on totinen totuus, Benny, Pirteiden Peipposten pienet puikeat kananpoikaset on pulskin pesue mitä koskaan on tullut kaupunkiin. Alkakaa laputtaa, hankkikaa piletti ja avatkaa näkövehkeenne katsomaan etevintä esitystä, mitä milloinkaan on mainittu. Te saatte 111% rahoistanne tässä ilojuhlassa. Calroza-sisarukset ovat kerrassaan kiehtovia ja antavat runsaan valuutan penningeistänne. Jock Silbersteen on reima rakkari ja narraa teidät väkisinkin nauramaan. Ja Jacksonin ja Westin vertaisia ette löydä, jos tahdotte nähdä todellista tanssia. Provin ja Adams tekevät lopun huonosta humööristänne naurunumerollaan »Whisky-vaari!» Se on jotakin, pojat! Kuulkaa, mitä asianymmärtävät ihmiset sanovat!
»Tuntuu tykättävältä tilaisuudelta, minun mielestäni. Mennään sinne kaikki», sanoi Babbitt.
Mutta he lykkäsivät lähtöä niin kauan kuin voivat. He olivat turvallisia niin kauan kuin istuivat tässä, jalat tukevasti ristissä pöydän alla, mutta tunsivat itsensä muuten epävarmoiksi; heitä hirvitti ryhtyä risteilemään pitkin grillroomin pitkää, liukasta lattiaa toisten vieraiden ja perin valppaiden tarjoilijain nähden.
Kun he vihdoin yrittivät, tuli pöytiä heidän tielleen, ja he koettivat peitellä nolouttansa meluavalla hilpeydellä eteisessä. Kun tyttö antoi heidän hattunsa, hymyilivät he hänelle ja toivoivat, että hän, raitis ja tottunut tuomari, havaitsisi heidän olevan gentlemanneja. He rääkyivät toisilleen: »Kenen tuo vanha reuhka on?» ja »Ota sinä hyvä, George, niin minä otan sen, joka jää», ja vaatetytölle he änköttivät: »Tulkaa mukaan vain, tyttölapsi! Tästä tulee ihana ilta, suurenmoinen, ponnekas!» Kaikki pyrkivät antamaan hänelle juomarahaa touhuten innokkaasti: »Ei! Odottakaas! Jaha. Jopas löysin!» He antoivat hänelle yhteensä kolme dollaria.
11.
Sikarejansa tupruttaen he istuivat naurunäytelmää katsomassa eräässä aitiossa, jalat kaiteella, kahdenkymmenen maalatun, huolestuneen, korjaamattomasti kunnioitettavan vanhanpiian heilutellessa sääriään alkeellisin balettiliikkein ja erään juutalaisen näyttelijän ilkeällä tavalla tehdessä ivaa juutalaisista. Väliajoilla he kohtasivat muita yksinäisiä edustajia. Tusina heitä ajoi autoissa Kukkatarhan ravintolaan, missä kukat olivat pölyistä paperia ja riippuivat köynnöksinä pitkin huonetta, joka oli matala ja pahanhajuinen kuin navetta, jota ei enää kunnollisesti hoideta.
Täällä tarjottiin whiskyä avoimesti laseissa. Kaksi tai kolme kauppa-apulaista, jotka palkkauspäivänä halusivat käydä miljonääreistä, tanssi idioottimaisesti puhelin- ja manikyyrityttöjen kanssa kapealla käytävällä pöytien välissä. Hurjasti pyörteli ammattitanssijapari, nuorimies, yllään hyvinkeveltyvä frakki, ja solakka, hullu tyttö smaragdinvihreässä silkissä ja merenvahanvärinen tukka kuin tuli pään ympärillä. Babbitt yritti tanssia hänen kanssaan. Hän laapusti lattialla, liian kömpelönä ohjattavaksi, askelin, joilla ei ollut mitään tekemistä eksoottisen musiikin kanssa, horjui ja olisi kaatunut, ellei tyttö olisi pitänyt häntä pystyssä joustavalla, ystävällisellä voimalla. Hän oli sokea ja kuuro kieltoalkoholista, hän ei voinut nähdä pöytiä eikä kasvoja. Mutta hän oli haltioissaan tytöstä ja sen nuoresta, pehmeästä lämmöstä.
Kun tyttö oli varmalla kädellä ohjannut hänet takaisin seuraan, muisti hän, jostakin ajatusyhtymästä, jota oli ihan mahdoton seurata, että hänen äitinsä äiti oli ollut skotlantilainen, ja pää takakenossa, silmät kiinni ja suu selällään hurmiossa, hän lauloi hyvin hitaasti ja täysiäänisesti »Loch Lomond».
Mutta se oli hänen rattoisuutensa ja hilpeän toverillisuutensa loppu. Spartan mies sanoi, että hän oli »kurja laulaja», ja kymmenen minuuttia riiteli Babbitt hänen kanssaan osoittaen kovaäänistä, epävakaista, sankarillista suuttumusta. He huusivat drinkkejä, kunnes isäntä ilmoitti, että paikka oli suljettu. Koko ajan tunsi Babbitt kuumaa, alkeellista halua jatkaa huikeata huvittelua. Kun W. A. Rogers sopotti: »Mitä sanotte, jos ajettaisiin katsomaan tyttöjä?» yhtyi hän innokkaasti. Ennenkuin he lähtivät, sopi kolme heistä salaa kohtaamisesta ammattitanssijattaren kanssa, joka suostui: »Kyllä, kyllä, kultaseni!» kaikkeen, mitä he sanoivat, ja kultaisesti unohti heidät.
Kun he ajoivat takaisin Monarchin laitapuolien läpi, pitkin pienten, ruskeiden, koppeja muistuttavien työläistöllien reunustamia katuja, kun he hytkyttivät läpi pakkahuonekorttelin, joka humalaisessa yöpimeydessä näytti suurelta ja pelottavilta ja sitten olivat matkalla punaisia lyhtyjä ja meluavia automaattisia painoja ja paksuja, virnistäviä naisia kohti, alkoi Babbitt jänistää. Hän aikoi hypätä ulos autosta, mutta koko hänen ruumiinsa oli hämäränä tulena ja hän ähkäsi: »Nyt on jo myöhä pyörtää» ja tiesi, ettei hän pyörtäisi.
Matkalla sattui välikohtaus, jonka he itsekin ymmärsivät humoristiseksi. Eräs Minnegamanticin välittäjä sanoi: »Monarch on valtavasti pontevampi kuin Zenith. Teillä Zenithin kitupiikeillä ei ole tämmöisiä paikkoja.» Babbitt raivosi: »Se on vasta vale! Semmoista ei olekaan, jota ei Zenithissä ole. Uskokaa minua, meillä on enemmän bordelleja ja kapakoita ja kaikenlaatuisia luolia kuin missään muussa kaupungissa koko valtiossa.»
Hän huomasi heidän nauravan hänelle, hän tahtoi tapella ja unohti sen sitten sellaisissa tyydyttämättömissä touhuissa, joihin hän ei ollut ottanut osaa sitten ylioppilasaikansa.
Aamulla, kun hän palasi Zenithiin, oli hänen kapinahenkensä jonkin verran tyyntynyt. Hänen tyytyväisyytensä ei ollut kehuttava. Hän oli ärtyisä. Hän ei hymyillytkään, kun W. A. Rogers valitti: »Voi minun päätäni! Minä tunnen tosiaan olevani tänään kuin Herran viha. Kuule! Minä tiedän, missä vika oli! Joku meni kaatamaan alkoholia minun humalaani eilen illalla.»
Babbittin seikkailu ei koskaan tullut perheen tietoon eikä kenenkään muun Zenithissä paitsi Rogersin ja Wingin. Hän ei tunnustanut sitä virallisesti edes itse. Jos siitä oli jotakin seurauksia, niin eivät ne tulleet ilmi.