KUUDESKOLMATTA LUKU.
1.
Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia etuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä oli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka Babbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä yhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä ei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi vastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin Chum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie». Babbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi.
»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.
Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:
»Kas. Terve, Babbitt.»
»Matkoilla, näen minä?»
»Niin, olen ollut Washingtonissa.»
»Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»
»Se — — — mutta etkö istu?»
»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut viime luokkakokoukseen.»
»Oo — — — kiitos vain.»
»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi pormestarinvaalissa taas?»
Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi: »Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään erikoista, ja hymyili.
Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli' Mintonin hotellista.»
»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»
»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»
»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat miehet.»
»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»
»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»
»On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin ikäänkuin — — —»
»Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä uskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan — —yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen vaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta asianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita vastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja ostaa tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä kaikkia.»
»Niin… No niin… Minä olen kyllä aina tahtonut olla kaukonäköinen.» Babbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti näyttää samalta pojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen kasvonsa loistivat, kun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle:
»Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä, jotka luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole kaukonäköisiä ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on aina annettava vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen aatteitaan.»
»Mainiota!»
»Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee hyvää meille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa yhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.»
»Niin — — —»
»Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla kaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua kyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä tahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin… Saakeli, eikös olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin sanoakseni, elvyttämässä ihanteitansa?»
»Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein tappiolle.
Eikö se sinua huolestuta?»
»Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!»
»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin, että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada heitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»
»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan, eikö olekin?»
Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina, jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen hyljeksittyä pientä kirkkoansa?
»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle ystävälleen Seneca Doanelle.
Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä. Hän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi vakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja sai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi itsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi.
Äkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla Rieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon tusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä.
2.
Viisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut vaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään Zillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi huolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin epämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi yhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane.
Hän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä, ja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi ja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän laitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa vastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan, mutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen vanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli tanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena.
Babbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan seurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia Chicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan, viisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti Kunniaoikeutta.
Hän hätkähti, kun Zilla seisoi vihdoin huoneessa. Zillalla oli mustaruutuinen hame, jota hän oli koettanut saada eloisammaksi punaisella uumavyöllä. Vyö oli mennyt rikki ja oli huolellisesti korjattu. Babbitt huomasi tämän, kun ei tahtonut katsoa hänen olkapäitään. Toinen olka oli alempana kuin toinen, toista käsivartta Zilla piti koukistuneena, ikäänkuin se olisi ollut halvaantunut, ja korkean, halvoista pitseistä tehdyn kauluksen alla oli syvennys voimattomassa kaulassa, joka kerran oli ollut loistavan valkoinen ja pehmeän täyteläinen.
»No?» sanoi Zilla.
»Rakas Zilla! Peijakas vieköön, tuntuuhan hyvältä saada nähdä sinua jälleen!»
»Hän voi lähettää sanan jonkin asianajajan kautta.»
»Helkkarissa, Zilla! Minä en ole tullut juuri hänen vuokseen. Tulen vanhana ystävänä.»
»Sitäpä on saanut kauan odottaa!»
»No niin, sinähän tiedät, kuinka asia on. Minä ajattelin, että sinä et tahtoisi nähdä hänen ystäväänsä kotvaan aikaan ja — — — mutta istu toki. Ollaan järkeviä! Me olemme kaikki tehneet monta tekoa, jota meidän ei olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä voisimme ikäänkuin alkaa alusta. Vakavasti, Zilla, minä tahtoisin niin kernaasti tehdä jotakin saadakseni nähdä teidät molemmat onnellisina. Tiedätkö, mitä tulin tänään ajatelleeksi? Ota huomioon, Paul ei tiedä tästä mitään — hän ei tiedä, että minulla on ollut aikomus tulla tervehtimään sinua. Minä tulin ajatelleeksi näin: 'Zilla on hyväsydäminen kunnon nainen, ja hän tulee ymmärtämään, että, hm, Paul on saanut läksytyksensä nyt'. Eikö olisi hyvä aate, jos sinä pyytäisit kuvernööriä armahtamaan häntä? Minä luulen, että kuvernööri tekisi sen, jos pyyntö tulisi sinun puoleltasi. Ei, odota. Ajattele vain, kuinka hyväksi sinä tuntisit itsesi, jos olisit jalomielinen!»
»Niin, minä tahdon olla jalomielinen!» Zilla istui suorana ja kankeana ja puhui jäätävän kylmästi.
»Siitä syystä minä tahdon pitää häntä vankeudessa. Varoitukseksi pahantekijöille. Minä olen kääntynyt, George, sen hirmun jälkeen, jonka se mies teki minua vastaan. Ennen olin joskus epäystävällinen tai halasin maallisia huvituksia, tanssia ja teatteria. Mutta kun makasin sairaalassa, tuli helluntaiystävien pastori minun luokseni ja hän osoitti minulle aivan Jumalan sanasta poimittujen ennustusten mukaan, että viimeinen tuomio on lähellä ja kaikki vanhojen kirkkojen jäsenet joutuvat suoraan ikuiseen kadotukseen, koska he ovat ainoastaan nimikristityitä ja pitävät kiinni maailmasta, lihasta ja perkeleestä — — —»
Viisitoista kiivasta minuuttia hän puhui kehoittaen Babbittia pakenemaan viimeistä vihaa, hänen kasvonsa punersivat, ja hänen kuollut äänensä sai jälleen muinaisen Zillan kimakan tarmon sävyä. Hän lopetti hurjistuneena:
»Se on Jumalan siunaus, että Paul on vankilassa nyt rangaistuksen kohtaamana ja nöyryyttämänä, jotta hän voi pelastaa sielunsa ja jotta muilla pahoilla miehillä, noilla inhoittavilla naisten pyydystäjillä, on esimerkki silmäinsä edessä.»
Saarna sattui Babbittiin, ja hän väänteli itseänsä. Niinkuin hän kirkossa ei uskaltanut hievahtaa saaman aikana, niin tunsi hän nytkin, että täytyi näyttää tarkkaavaiselta, vaikka Zillan kirkuvat uhkaukset lensivät hänen ohitseen kuin petolinnut.
Hän koetti olla sovinnollinen ja veljellinen.
»Niin, minä tiedän, Zilla. Mutta, peijakas, uskonnon ydinhän on kai armeliaisuus, eikö olekin? Salli minun sanoa sinulle, kuinka ajattelen asiaa: Me tarvitsemme tässä maailmassa jalomielisyyttä, ennakkoluulottomuutta, jos tahdomme johonkin pyrkiä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla laajakatseinen ja ennakkoluuloton — — —»
»Sinäkö? Ennakkoluuloton?» Sävy muistutti aivan entistä Zillaa. »Ah, George Babbitt, sinä olet kai jokseenkin yhtä laajakatseinen ja ennakkoluuloton kuin partaveitsi.»
»Vai niin, olenko? Vai niin. No, sitten sanon sinulle vain, että — — — sitten — — — sanon — minä — vain — sinulle, että minä joka tapauksessa, piru vieköön, olen yhtä laajakatseinen kuin sinä uskonnollinen. Sinä — muka uskonnollinen!»
»Niin olen. Meidän pastorimme sanoo, että minä olen hänelle tuki uskossa.»
»Sen uskon heikkarin hyvin! Paulin rahoilla! Mutta vain osoittaakseni sinulle, kuinka laajakatseinen minä olen, aion lähettää kymmenen dollarin shekin tuolle Beecher Ingramille senvuoksi, että ihmiset sanovat sen miesparan saarnaavan vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan ja koettavat ajaa häntä ulos kaupungista.»
»Ja siinä he tekevät oikein. Heidän pitäisi ajaa hänet ulos kaupungista! Hänhän saarnaa — jos sitä voi sanoa saarnaamiseksi — teatterissa, saatanan huoneessa! Sinä et tiedä, mitä merkitsee, että löytää Jumalan, että löytää rauhan, että huomaa ansat, joita perkele virittää meidän jalkojemme tielle. Minä olen sanomattoman iloinen, kun voin nähdä Jumalan salaisen aivoituksen siinä, että hän antoi Paulin ampua minua ja tehdä lopun minun elämästäni synnissä — ja Paul saa hyvin ansaitun palkkansa siitä julmuudesta, jota hän minua kohtaan osoitti — ja minä toivon… että hän kuolee vankilassa!»
Babbitt hypähti ylös hattu kädessä ja murisi:
»Jaa, jos tämä on sitä, mitä sinä sanot elämiseksi rauhassa, niin varoita minua Jumalan tähden, ennenkuin varustaudut riitaan — ole niin hyvä!»
3.
Valtava on kaupunkien voima pakottaa vaeltaja takaisin luoksensa. Enemmän kuin vuoret tai rantoja riistävä meri pitää kaupunki luonteensa järkähtämättömänä, kyynillisenä, toteuttaen näennäisten muutosten alaisena päämääräänsä. Vaikka Babbitt oli jättänyt perheensä ja oleskellut erämaassa Joe Paradisen kanssa, vaikka hän iltaa ennen paluutaan Zenithiin oli ollut aivan varma, ettei hän eikä kaupunki olisi enää sama, ei hän kymmentä päivää paluunsa jälkeen olisi voinut uskoa olleensa milloinkaan poissa. Ei myöskään ollut laisinkaan selvää hänen tuttavilleen, että tämä oli uusi George F. Babbitt, paitsi että hän oli ärtyisempi alituisessa ilveilyssä Atleettikerhossa ja kerran, kun Vergil Gunch huomautti, että Seneca Doane pitäisi hirttää, ärähti:
»Perhana! Hänessä ei ole mitään vikaa!»
Kotona hän röhki »mitä?» sanomalehtensä äärestä vastaukseksi vaimonsa muistutuksiin, oli ihastunut Tinkan uuteen punaiseen tamoshanteriin ja selitti: »Tuo vanha peltinen autotalli on tyylitön. Minun täytyy rakentaa hauskempi puusta.»
Verona ja Kenneth tuntuivat todellakin olevan kihloissa. Escott oli sanomalehdessään aloittanut taistelun suoranaisien ostojen puolesta välityskauppoja vastaan. Tulokseksi hän oli saanut erinomaisen paikan eräässä välitysliikkeessä, ja hänellä oli siksi hyvä palkka, että voi mennä naimisiin. Tietenkin hän nyt häpäisi niitä edesvastuuttomia reporttereja, jotka kirjoittivat pötyä ja moittivat välitysliikkeitä, »tietämättä mistä puhuivat»!
Syyskuussa tänä vuonna oli Ted aloittanut opintonsa yliopistossa. Se oli Mohalisissa, vain viidenkolmatta kilometrin päässä Zenithistä ja Ted tuli usein kotiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Babbitt oli huolestunut. Ted harrasti kaikkea muuta kuin lukemista. Hän oli koettanut luoda uudestaan jalkapallokerhon, hän ikävöi pesäpallokautta, hän oli tanssikerhokomitean jäsen, ja kaksi yhdistystä oli ottanut hänet (zenithiläisenä ylimyksenä maalaispoikien keskuudessa) ehdokkaakseen. Mutta hänen opinnoistaan ei Babbitt saanut tietää enempää kuin mutisevan lauseen:
»Äh, nuo perhanan vanhat peruukit tunkevat meihin vain kaikkinaista roskaa kirjallisuudesta ja kansantaloudesta.»
Eräänä päivänä Ted ehdotti:
»Sano isä, enkö voisi siirtyä yliopistosta teknilliseen kouluun mekaanikoksi? Sinä muriset aina, että minä en lue, mutta siellä minä tosiaan lukisin.»
»Ei. Teknillisellä koululla ei ole samaa arvoa kuin yliopistolla», sanoi Babbitt äreästi.
»No senpä minä juuri tahtoisin nähdä, eikö muka ole! Teknologit voivat pelata missä ryhmässä tahansa!»
Seurasi sarja selityksiä »sen seikan taloudellisesta arvosta, että on tunnettu yliopistomieheksi, kun tulee juridiselle alalle» ja todella kaunopuheinen kuvaus juristin elämästä. Loppuun päästessään oli Babbitt tehnyt Tedistä Yhdysvaltojen senaattorin.
Etevien luettelemiensa juristien joukossa Babbitt oli maininnut Seneca
Doanen.
»Mutta siunatkoon!» sanoi Ted hämmästyneenä. »Minähän luulin sinun aina sanoneen, että tuo Doane oli pähkähullu.»
»Kuule, suuresta miehestä ei puhuta sillä tavalla! Doane on aina ollut minun erikoinen hyvä ystäväni — minä autoin häntä yliopistossa — minä autoin häntä uransa alkuun ja niin sanoakseni inspiroin häntä. Vain senvuoksi, että hän osoittaa ymmärtävänsä työmiesten pyrkimyksiä, pitää joukko tyhmyreitä, joilla ei ole laajanäköisyyttä eikä ennakkoluulottomuutta, häntä hulluna, mutta minä sanon sinulle, että heistä aniharva saa sellaisia tuloja kuin hän, ja hän on ystävä useiden koko maailman mahtavien ja kaikkien vanhoillisten miesten kanssa — kuten lordi Wycomben, tuon, hm, tuon suuren englantilaisen aatelismiehen, joka on niin tunnettu! Ja kumpaako mieluummin haluat: ollako yhdessä kaikkinaisten rasvaisten mekaanikkojen ja työmiesten kanssa vai olla lordi Wycomben kaltaisen hienon miehen tuttava ja saada kutsun päivällisille hänen kotiinsa?»
»No niin — kuka tietää», huokasi Ted.
Seuraavana lauantaina hän esitti innostuneena:
»Sano isä, miksi en minä voisi lukea vuori-insinööriksi sen sijaan, että tulisin juristiksi? Sinä puhut arvosta — — — sitä ei kenties ole niin paljoa mekaanikoilla, mutta vuori-insinöörit, näes, saivat seitsemän yhdestätoista Nu-Tau-Taun vaaleissa.»