SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta, kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama, joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä, vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit, telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa tiilikiviä.
Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri, puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä vetelehtimässä!»
Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä, ettet satuta itseäsi!»
Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja, ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.
Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.
Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.
Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava. Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli huolestuneeksi.
»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja hiljaisella äänellä.
Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta »Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä, istui Chum Frink.
Frink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä ne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua politiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa sieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta tämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on noustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.»
»Jaa — niin —», sanoi Babbitt.
Runollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä, jyrisi tohtori Drew:
»Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat — sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet liike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu kaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä ehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä maailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon vahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi sitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat mahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää kirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle siveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo kuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa vastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille hänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain säälin hymy.»
»Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten olojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka — annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään muuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain tuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on todistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä erinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat rinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät, joissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat voimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja hallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella rapakaljalla.»
»Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys ole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys rakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa työläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan, tehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan, ja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä tulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä mahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —»
Tällä kohdalla murahti Babbitt:
»Mokomaakin roskaa!»
»Mitä?» sanoi Chum Frink.
»Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei sisällä yhtään mitään!»
»Ehkei, mutta — — —»
Frink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes
Babbitt hermostui.
2.
Lakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi, mutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet. Ajaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna Babbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille kiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat köyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan laiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin tarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka. Hän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista nurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin.
Puisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli siniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin rastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa, kulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista komennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!» Babbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko huusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta sotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta kävelkääs, pojat!»
Babbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka ehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti Nixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence Drum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt kunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän oli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli plakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet repivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa taakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena virtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi pettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan mitään mielenkiintoista.
Sitten hän hätkähti:
Marssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli Seneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki professori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston esimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon massachusettsilaiseen sukuun.
»Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies yhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane! On typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat salonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä mitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki lakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.»
Sotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle.
»Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut ovat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan Legionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta mutta — — — yhtäkaikki!»
Atleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset huolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai lohduttelivat itseään laskemalla leikkiä.
Kapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan.
»Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch.
»Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu pois.»
»Mainiota; ei mitään mellakkaa!»
»Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin täällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin sitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia herroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo lakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja ja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin minä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.»
Babbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat jokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään pommia nähnyt.»
Drum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi halu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka viattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!» Drum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia.
»Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella niitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones.
»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.
Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen: hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta, hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:
»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on kateellinen hänelle.»
»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea, George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»
Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi olevansa silmälläpidon alaisena.
3.
Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »— — —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin ymmärtää — — —»
Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa.
4.
Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha, liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet. Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin totta kai te suuret, rotevat miehet — — —»
Babbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä. Epämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi edelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko yön.
5.
»Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet tekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa taistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja meidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta saakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin gentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät pitäisi ampua.»
»Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina olleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.»
»Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — — muutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni pitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —»
»Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin sanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —»
»Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä. Sehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma mistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään huonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja voittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että he ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia palkkoihin kuin me voittoon.»
»George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen sinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän, ettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka ei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että olet ihan sosialisti.»
»Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon sanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät, etten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle jonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti puhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian pitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?»
»Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet tarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla tarpeeksi peitteitä täksi yötä?»
Babbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä ymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti, niinkuin ennen?»
»Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan.
Ei! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!»
»Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi ymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun puhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko pojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen ennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —»