VIIDES LUKU.
1.
Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.
Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla? Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»
Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan, jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut kyseenalaiset vuokratalojen ovet.
Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo saa olla lopussa.»
Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian myöhäistä mennä jalan.
Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi vaatinut.
Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.
Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin, yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja tai lääkäri radiumia.
Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja »ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.» Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.
Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja laskelmiansa:
»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa; harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan! Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe, joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — — Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka sentin, minkä suinkin voivat — — —»
Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»
Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi», vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai kahdessa ainakin kymmenen minuuttia.
Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä tupakkamies tarvitsee.»
Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.
»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa, on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»
Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.
3
Zenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen kerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti käytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo- ja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin tällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen kolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät lunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja tarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin kerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki Atleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi, ikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi Toveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto osoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt suostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon valituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa kuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään: »Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle tahansa.»
Atleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä tiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla kalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut Caen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto, joka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin tuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen ikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli sisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle: »Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!»
Nämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias, Sidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston ostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn Kauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin ja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti arvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin ovela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän kuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja Propagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli haaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä liikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten keskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien Veljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin sen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään puheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla kuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä tuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui joskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan pojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi uusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan vasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka aiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa.
Gunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin toisena päivänä?»
»Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot, Verg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin lopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen jalan päässä Gunchista.)
»Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan, Georgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa antoi Punaisia näpille?»
»Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.»
»On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.»
»Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime yönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti kysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon, ja — —»
»Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori Pumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon urut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko kojelaudalle.»
»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan sinun kaupassasi, Sid?»
Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada halpaa rojua, mutta ajan mittaan tulee halvimmaksi — — paras, minkä ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta, George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla; sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. Ajan mittaan on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»
»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä — mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»
Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta loppuponnesta hän haltioitui:
»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen. Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja möit sen.»
»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja taputti käsivarrelle.
»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa lämmitystä varten.»
»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia, ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»
»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli. Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi. Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää — ja sanoivat:
»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»
»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»
»Mainiosti, senkin töppönen.»
Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi, että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat 'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja vakaasti ja hienosti.
Atleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman keisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli kiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali, Zenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos. Se oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset ikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja gobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista. Näkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin kuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli koristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli avoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka kerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan linnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä vetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun ei ollut ikinä vielä ollut tulta.
Puolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui kaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä ovea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein, professori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T. Cholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones, jonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat kerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun hän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei, istu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien kanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George? Nämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.»
Hän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme näyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään pienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä syylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä erittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin seurasta.
Aamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain lampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia, ja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä annoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti suolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti, ennenkuin uskalsi sitä maistaa.
Paul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän etuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen kylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän puhumaan:
»Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti minulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja kuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen puuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on se sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin tavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon Grobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan sellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin: pitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja kuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen, eikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia — ja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon ja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa ja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä kuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen tyytyväinen.»
Tämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät huudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa ja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden ja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja epäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun:
»Herra Jumala, George, et suinkaan sinä luule, että minulle on mikään uutuus havaita, ettei meille koidu suurtakaan saalista kaikesta huitomisestamme, jonka luulemme olevan niin menestyksellistä? Sinä näytät siltä kuin pelkäisit minun syyttävän sinua kapinallisuudesta. Tiedäthän sinä, mitä minun oma elämäni on ollut.»
»Tiedän, poikaparka.»
»Minun olisi pitänyt olla viuluniekka, ja minä olen kattohuovan kaupustelija! Ja Zilla — — — Eihän se ruikuttamisesta parane, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka innostuttava hän on puolisona… Tyypillinen esimerkki eilen illalla. Me menimme bioon. Eteisessä oli suuri jono, ja me seisoimme viimeisinä. Hän alkoi tungeksia suoraan joukon läpi tavallisella 'Herra, kuinka te uskallatte'-tavallaan
Totisesti, joskus kun katson häntä ja näen, kuinka maalattu hän alati on ja hajuvesillä hölvätty ja miten hän tahtoo rimpuilla ja yhtämittaa höpöttää: 'Minä olen daami, uskokaa se, idiootit' — niin tekisi mieleni tappaa hänet! No, hän jatkaa tunkeutumistaan eteenpäin, ja perässä minä, joka tunsin itseni noloksi ja häpesin, kunnes oli tultu melkein samettiköyden luo. Mutta siinä seisoi pieni ipana mieheksi -— joka oli seissyt odottamassa ainakin puolituntia — minä melkein ihailin sitä jässiä — ja hän kääntyy Zillan puoleen ja sanoo ihan kohteliaasti: 'Minkävuoksi yritätte kyhnäytyä minun ohitseni?' Mutta hän vain — jesta, kuinka minua hävetti — hän vain sähähtää miehelle: 'Te ette ole gentlemanni!' Ja sekoittaa minut juttuun ja kirkuu: 'Paul, tuo henkilö loukkasi minua!' ja se miehen ipana valmistautui tappelemaan.
— Minä en ollut heitä kuulevinani. — Mukamasti — ikäänkuin muka ei kuulisi höyrykattilatehdasta! — koetin katsella muualle — minä voin sanoa sinulle tarkalleen, minkänäköinen mikin levy on sen eteisen katossa; eräässäkin oli ruskeita täpliä kuin pirun naamassa — ja koko ajan tekivät ihmiset — seistiin yhteenpakattuina kuin sillit — huomautuksia meistä, ja Zilla yhä vain puhui siitä miehen ipanasta, ärhenteli ja kirkui, että semmoista väkeä ei pitäisi päästää sisälle paikkaan, joka muka on 'daameille ja gentlemanneille', ja 'Paul, ole hyvä, mene hakemaan johtajaa, että saan tehdä valituksen tämän retkaleen käytöksestä' ja — — — Huh! Arvaat sen, olinko iloinen, kun vihdoin päästiin sisään ja sain piiloutua pimeään!
— Kun on neljäkolmatta vuotta kokenut semmoista, niin et kai odota, että kaatuisin nurin ja saisin kohtauksen, kun sinä viittaat siihen mahdollisuuteen, että tämä kunniallinen, säädyllinen, moraalinen olo ei ole ihan täysin kaikkea sitä, miksi sitä on huudettu, vai mitä? Minä en edes voi puhua siitä muuten kuin sinun kanssasi, sillä kaikki muut luulisivat, että olen kateellinen. Ehkäpä olenkin. En välitä siitä enää… Herra Jumala, sinä sen sijaan olet saanut kuulla sitä enemmän ruikutustani aikojen kuluessa, Georgie!»
»Eikö mitä, Paul, sinä et tosiaankaan ole oikeastaan koskaan ruikuttanut. Joskus — — — Minä kerskun aina Myralle ja tenavoille, miten ihmeen etevä välittäjä olen, mutta joskus hiipii mieleeni sentään ajatus, että kenties en kuitenkaan ole sellainen Pierpont Morgan kuin minä esiinnyn. Mutta jos millään voin auttaa sinun mielesi virkistämistä, vanha Paukki, niin arvelen, että ehkä Pyhä Ritari laskee minut sisälle yhtä kaikki.»
»Joo, sinä olet suuri suunsoittaja, Georgie, senkin kanalja, mutta sinä olet tosiaan auttanut minua pysymään pystyssä.»
»Mikset sinä ota eroa Zillasta?»
»Niin, miksen! Jospa vain voisin! Jospa hän antaisi minulle tilaisuuden! Sinä et voi saada häntä anomaan eroa millään hinnalla, et, etkä luopumaan minusta. George, en tahtoisi olla ylen suuri nauta; ennen, ylioppilasaikana, olisin katsonut, että mies, joka saattaa sanoa semmoista, olisi ammuttava aamun sarastaessa. Mutta suoraan sanoen ihastuisin kuollakseni, jos hän tosiaan rakastuisi johonkin. Toivotonta! Tietysti hän flirttailee kenen kanssa tahansa — sinä tiedät, kuinka hän istuu ja pitää kädestä ja nauraa — sitä naurua — sitä inhoittavaa, metallinkovaa nauruansa — kuinka hän naukuu: 'Te paha mies, pitäkää varanne, taikka saatte suuren mieheni niskaanne!' — ja kuinka mies mittaa minua kiireestä kantapäähän ja ajattelee: 'Mene matkoihisi sinä, ipana, tai saat rokkiisi!' Hän antaa miehen mennä juuri niin pitkälle, että asia käy jännittäväksi, ja sitten hän alkaa näytellä loukattua viattomuutta ja nauttii sanomattomasti nuhdellessaan: 'Minä en koskaan olisi uskonut, että olitte sen laatuinen ihminen!' Romaaneissa puhutaan demivierge'istä. — »
»Mistä?»
»— mutta nuo viisaat, kovat, kureliiviset, vanhat Zillan-tyyppiset naidut naiset ovat pahempia kuin yksikään polkkatukkainen tytönheilakka, joka rohkeasti lähtee tähän myrskyiseen elämään — hiilihanko piilossa selän takana! Mutta, peijakas, sinähän tiedät, mitä Zilla on. Kuinka hän näykkii — näykkii — näykkii. Kuinka hänen pitää saada kaikki, mitä ikinä voin hänelle ostaa, ja paljon muuta, mitä en voi, ja kuinka päättömän järjetön hän on, ja kun suutun ja koetan sanoa totuuden, niin näyttelee hän Täydellistä Daamia niin hyvin, että minäkin petyn ja sotkeennun kokonaan peräytyviin selityksiini. 'Miksi sinä sitten sanoit niin' ja 'Enhän minä sitä tarkoittanut'. Usko pois, George: sinä tiedät, että minä olen sangen vaatimaton — ainakin mitä ruokaan tulee. Totta on, että sinä olet aina nuhdellut minua — minä tosiaankin pidän kunnollisista sikareista — en tuosta Flor de Cabagos-lajista, jota sinä poltat — —»
»Älä, kuule! Se on hintaansa hyvä, kaksi viidelläkolmatta sentillä. Niin, Paul, minähän jo sanoin sinulle, että minä käytännöllisesti katsoen oikeastaan jo olen lopettanut tupakoimisen — — —»
»Sinä, vai Mutta kuules, ellen saa sitä lajia, mistä pidän, niin voin hyvin olla ilman. Minä en välitä, vaikka päivällisiksi on palanutta paistia, säilykepersikoita ja vanha leivos virkistävänä jälkiruokana, mutta minun on sula mahdottomuus osoittaa osanottavaisuutta Zillaa kohtaan senvuoksi, että hänen hurja kiivautensa on karkoittanut piian talosta ja hän itse on niin touhuissaan istunut koko aamupäivän tahraisessa aamupuvussa lukemassa jostakin urhoollisesta, miehuullisesta Villin Lännensankarista, ettei hänellä ole ollut aikaa kajota ruokaan. Sinä puhut aina 'moraalista' — sinä tarkoitat sillä arvatakseni monogamiaa. Sinä olet ollut 'Vuosisatojen Kallio' minulle, se on tosi, mutta olet pohjaltasi sittenkin narri. Sinä — —»
»Mistä sinä sen 'narrin' sait, ukkeli? Kuulepas — —»
»— — tahdot näyttää vakavalta ja opettaa maailmalle että 'jokaisen vastuunalaisen liikemiehen velvollisuus on viettää ankaran moraalista elämää esikuvaksi yhteiskunnalle'! Sinä olet tosiaan niin innokas, mitä moraaliin tulee, George-poika, etten halua ajatellakaan, kuinka epämoraalinen sinä mahdat olla pohjaltasi. No niin, puhu sinä — — —»
»Kuule, sylkäise välillä! Mitä on — —»
»— — puhu sinä vain niin paljon kuin ikinä haluat, poikapaha, mutta usko minua, ellei minulla olisi ollut sinua ja aina silloin tällöin jotakin iltaa, jolloin soitan viulua Terrill O'Farrellin sellon mukana, ja kolmea tai neljää viehättävää tyttöä, jotka saavat minut unohtamaan sen raa'an ilveen, jota sanotaan 'säädylliseksi elämäksi', niin olisin ampunut itseni jo vuosia sitten.
»Jaa, liike! Kattoliike! Navetankattoja! No niin, en tarkoita, ettei minulla olisi ollut jonkinverran huvia Pelistä; suoriutua ammattiyhdistyksistä ja nähdä suurien shekkien saapuvan ja liikkeen kasvavan. Mutta mitä se hyödyttää? Näes, minun tehtäväni ei ole kattamisainesten myynti — etupäässä koetan vain estää kilpailijoitani myymästä kattopeitettä. Samoin on sinunkin laitasi. Meidän koko työmme on siinä, että koetamme lyödä toisiamme kuoliaaksi ja annamme yleisön siitä maksaa!»
»Kuule nyt vähän välillä, Paul! Sinähän saarnaat melkein sosialismia.»
»No, tietenkään minä en juuri sitä tarkoita — luullakseni. Luonnollisesti — kilpailu — synnyttää parhaan — luontainen valinta — mutta — —. Mutta minä tarkoitan: Ota kaikki nuo pojat, jotka me tunnemme ja joita nyt juuri on täällä kerhossa. He näyttävät täysin tyytyväisiltä kotioloihinsa ja liiketoimintaansa ja tekevät propagandaa Zenithin ja Kauppiasyhdistyksen hyväksi ja pauhaavat, että asukasluku on kohotettava miljoonaan. Minä lyön vetoa, että jos voisit nähdä heidän ajatuksensa, huomaisit, että kolmasosa heistä on koko tyytyväisiä vaimoonsa, lapsiinsa ja konttoriinsa; kolmas osa tuntee itsensä jollakin tavoin levottomaksi, mutta ei tahdo sitä tunnustaa; ja kolmas osa on syvästi onneton ja tietää sen. He inhoavat koko tätä touhuavaa, rauhatonta menoa, he ovat kyllästyneitä vaimoihinsa ja pitävät perheitänsä typeryytenä — ainakin he ovat lopen työlästyneitä neljänkymmenen tai viidenviidettä iässä — ja he inhoavat koko touhua, ja olisivat — — Minkävuoksi sinä luulet niin monta 'käsittämätöntä' itsemurhaa tapahtuvan? Minkävuoksi niin moni Vakaa Kansalainen syöksyy suoraan sotaan? Luuletko sinä, että se on vain patriotismia?»
Babbitt pärisi: »Mitä sinä oikein tahdot? Luuletko sinä, että me olemme maailmassa vain senvuoksi, että saisimme vain — niinkuin sanotaan — 'nukkua ruusujen päällä'? Luuletko sinä, että ihminen on luotu vain nauttimaan onnea?»
»Miksei? Vaikka en minä tosiaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi tiennyt mitä peijakasta varten ihminen tosiaankin on luotu.»
»No niin, mutta sen me tiedämme — eikä vain Raamatusta, vaan sehän lankee luonnostaan — että mies, joka ei tartu kiinni ja tee velvollisuuttaan, vaikka se häntä joskus tympäiseekin, ei ole mitään muuta kuin — niin, hän on suoraan sanoen vetelys. Hulttio kerrassaan! Ja mihin sinä oikein pyrit? Sano suoraan! Jos mies on kyllästynyt vaimoonsa, tarkoitatko sinä tosissasi, että hänellä on oikeus jättää tämä pulaan ja livistää tai vielä ampua itsensä?»
»Herra Jumala, en minä tiedä mitä 'oikeuksia' miehellä on! Enkä tiedä mitään parannuskeinoa elämän inhoon. Jos tietäisin, niin olisin ainoa filosofi, joka tuntee elämän lääkkeen. Mutta sen tiedän, että kymmenen kertaa useammalle ihmiselle kuin mitkä sen tunnustavat, on elämä ikävä ja tarpeettoman ikävä; ja minä luulen tosiaan, että jos olisimme aviomiehiä ja joskus sanoisimme sen suoraan, sen sijaan, että olemme kilttejä ja kärsivällisiä ja alistuvaisia kuusikymmentä vuotta ja sitten kilttejä ja kärsivällisiä ja kuolleita loput iankaikkisuutta, niin silloin voisimme mahdollisesti tehdä elämän hiukan viihtyisämmäksi.»
He eksyivät mietiskelyjen sokkeloihin. Babbitt tunsi itsensä noloksi ja epävarmaksi. Paul sensijaan oli rohkea, mutta ei ihan varma siitä, missä suhteessa hän oli rohkea. Silloin tällöin yhtyi Babbitt äkkiä johonkin Paulin lausuntoon, joka oli ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän oli sanonut velvollisuuden ja kristillisen kärsivällisyyden puolustukseksi, ja joka kerta näin tehdessään hän tunsi omituista, häikäilemätöntä iloa. Hän sanoi vihdoin:
»Mutta kuulehan, ystäväni, sinä puhut ummet ja lammet olojen mullistamisesta, mutta et koskaan mullista niitä. Mikset sitä tee?»
»Ei sitä tee kukaan. Tottumus on liian voimakas. Mutta — Georgie, minä olen suunnitellut yhtä ainoata pientä kujetta — huihai, älä pelästy, yksivaimoisuuden vanha vartija; se on sangen säädyllistä. Se näyttää olevan päätetty nyt, vai mitä — vaikka Zilla tietysti edelleenkin nuuskii jotakin hienoa ja kallista kesäpaikkaa Atlantic Cityssä tai jossakin sensemmoisessa, missä on säteilevää valoa ja kehvellettyjä cocktaileja ja liuma jazzpoikia, joiden kanssa saa tanssia — mutta Babbittit ja Rieslingit matkustavat lopulta kuitenkin Lake Sunasquamiin, eikö niin? Miksemme sinä ja minä voisi keksiä jotakin tekosyytä — meillä on esim. liiketoimia New Yorkissa — ja matkustaa Maineen neljää, viittä päivää ennen heitä ja vain kuljeksia ympäri itseksemme ja poltella ja noitua ja olla luonnollisia?»
»Mainiota! Suurenmoinen aate!» ihaili Babbitt.
Neljääntoista vuoteen hän ei ollut lähtenyt lomalle ilman vaimoansa, eikä kumpikaan heistä oikein uskonut saattavansa tehdä niin uhkarohkeata tekoa. Monet Atleettikerhon jäsenet matkustivat maalle ilman vaimojansa, virallisen selityksen mukaan metsästämään ja kalastamaan, kun taas Babbittin ja Paul Rieslingin pyhänä ja muuttumattomana askarteluna oli golf, autoretket ja bridge. Sekä kalamiehille että golfinpelaajille olisi totunnan muutos merkinnyt vakiintuneen säännön rikkomista, joka olisi loukannut kaikkia oikeinajattelevia ja säännöllisiä kansalaisia.
Babbitt pauhasi: »Miksemme lyö nyrkkiä pöytään ja sano:
»'Me matkustamme edeltä ja sillä hyvä!' Mitäs luvatonta siinä on? Sano yksinkertaisesti Zillalle — — —»
»Ei sitä niin vain sanota Zillalle mitään. Veliveikkonen, hän on melkein yhtä suuri moralisti kuin sinä, ja jos minä sanoisin hänelle totuuden, luulisi hän, että me aioimme tavata joitakin naisia New Yorkissa. Ja Myrakin — hän ei tosin näyki koskaan niinkuin Zilla, mutta hän kummastelisi. Ja sanoisi: 'Etkö sinä siis tahdo, että minä tulen mukaasi Maineen? Minä en uneksisikaan semmoisesta, ellet sinä tahdo', ja sinä myöntyisit. Perhana! Heitetään keilaa hetki!»
Keilapelin aikana Paul oli vaiti. Kun he astelivat alas kerhon portaita puoli tuntia sen ajan jälkeen, jolloin Babbitt oli lujasti vakuuttanut miss McGounille olevansa jälleen paikalla, huokasi Paul: »Kuulehan, hyvä ystävä; minun ei olisi pitänyt puhua Zillasta niinkuin tein.»
»Mitä joutavia, täytyyhän ihmisen joskus purkaa mieltänsä.»
»Niin kyllä. Käytettyäni koko aamupäivän säädyllisyyden herjaamiseen olen kuitenkin siksi säädyllinen, että hävettää, kun pelastan henkiriepuni purkamalla suustani surkeita surujani!»
»Poju parka, sinun hermostosi on huonossa kunnossa. Minä aion viedä sinut pois täältä. Minä selvitän kyllä sen vyyhdin. Minä löydän tärkeää asiaa New Yorkiin ja tietysti — tarvitsen sinun apuasi rakennuksen katon suhteen. Ja kauppa menee tietysti myttyyn, ja silloin ei meidän auta muu kuin jatkaa matkaa edeltäpäin Maineen. Minä — Paul, jos niiksi tulee, niin en välitä, hyppäätkö sinä aitojen yli vai et. Minä haluan kyllä pysyä Säädyllisten maineessa, mutta jos sinä joskus sattuisit minua tarvitsemaan, niin heitän sen Hornan tuuttiin ja olen sinun puolellasi joka kerta! Ei sen puolesta, ettet sinä ole — en tietenkään tarkoita, että sinä milloinkaan tekisit mitään, joka voisi saattaa hyvän maineen vaaraan, mutta — — — Käsitätkö, mitä tarkoitan? Minä olen kömpelö vanha pokkelo ja minä tarvitsen sinun keveää, siroa otettasi. Me — peijakas, minä en voi seistä tässä lörpöttelemässä koko päivää! Toimeen! Tavataan pian! Terve!»