KUUDES LUKU.
1.
Hän unohti Paul Rieslingin iltapäivän mieluisissa puuhissa. Käytyään konttorissa, joka tuntui hitaasti kömpineen eteenpäin hänen poissaollessaan, hän saattoi erään muokattavan ostajan katsomaan erästä nelikerroksista taloa Linton-piirissä. Häntä elvytti uuden sikarinsytyttäjän miehessä herättämä ihastus. Kolme kertaa houkutteli sen uutuus häntä käyttämään sitä, ja kolme kertaa hän heitti puoliksipoltetun savukkeen menemään muristen: »Minun täytyy lakata polttamasta niin perhanan paljon!»
Heidän perusteellinen keskustelunsa uuden sikaarinsytyttäjän joka yksityiskohdasta johti keskustelun sähkösilitysrautoihin ja -vuoteenlämmittäjiin. Babbitt pyysi anteeksi, että hän oli niin vietävän vanhanaikainen, että vielä käytti lämminvesipussia, ja julisti aikovansa heti johtaa sähköjohdon makuukomeroonsa. Hänessä oli suunnaton romanttinen ihailu kaikkia mekaanisia keksintöjä kohtaan, mutta hänellä oli hyvin vähän tietoa niistä. Ne olivat hänestä totuuden ja kauneuden tunnuskuvia. Jokaisesta uudesta, mutkikkaasta mekanismista — metallisorveista, tasoituskaasuttajista, konekivääreistä, hitsauskojeista — hän opetteli jonkin mielipiteen, joka kuulosti asiantuntevalta, ja käytti sitä alituisesti sen maireisen tunteen vallassa, että hän oli ammattimies ja asianymmärtäjä.
Asiakas oli yhtä innostunut, ja he saapuivat hilpeän mielialan vallassa vuokrataloon, alkoivat tarkastaa liuskekattoa ja palo-ovia ja saumattomia permantoja ja ryhtyivät diplomaattiseen temppuiluunsa loukkaantuneen kummastuneina ja valmiina vihdoin suostumaan siihen, mitä jo olivat päättäneet tehdä, mikä kaikki aikanaan oli johtava kaupantekoon.
Paluumatkalla nouti Babbitt yhtiömiehensä ja appensa Henry T. Thompsonin tämän keittiötarvetehtaasta, ja he ajoivat läpi eteläisen Zenithin, meluisan, kirjavan, jännittävän kaupunginosan. Täällä näkyi uusia onttotiilisiä tehdasrakennuksia, joissa oli jättiläismäiset tulenkestävät ikkunat, äreitä, vanhoja, tervatäpläisiä tiilirakennuksia, korkealla ilmassa vesisäiliöitä, punaisia kuorma-autoja, jotka näyttivät vetureilta, ja parillakymmenellä vähänkäytetyllä sivuraiteella New Yorkin Central-radalta ja hedelmäpuutarhoista, Great Northern-radalta ja vehnävainioilta, Southern Pacific-radalta ja oranssi-istutuksilta saapuneita pitkämatkaisia tavaravaunuja.
He puhuivat Zenithin Valuyhtiön sihteerin kanssa kiintoisasta taiteellisesta suunnitelmasta — Lehmuspuistikon hautuumaalle saatavasta valuaidasta. He ajoivat autoliike Zeecoon ja puhuivat myyntipäällikkö Noël Rylandin kanssa autosta, jonka Thompson oli aikonut ostaa, ja sen hinnan alennuksesta. Babbitt ja Ryland olivat veljiä Propagandakerhossa, eikä kukaan propagaattori katsonut asiain olevan kohdallaan, jos hän osti jotakin toiselta propagaattorilta saamatta alennusta. Mutta Henry Thompson murisi: »Hitto hänestä! Minä en aio hännystellä ja kerjätä alennusta, en keltään.» Tämä oli eräs erilaisuus Thompsonin, vanhanaikaisen, laihan, särmikkään jänkkiliikemiestyypin ja lihavahkon, sileän, puuhakkaan, tarkan ja muutoin täysin uudenaikaisen Babbittin välillä. Aina kun Thompson vähän honottavalla äänellään sanoi: »Pane John Hancockisi [Hancock = nimikirjoitus] tuolle riville», tuotti vanhanaikainen puhetapa Babbittille yhtä suurta huvia kuin konsanaan amerikkalainen aitoenglantilaiselle. Hän katsoi kuuluvansa paljon esteettisempään ja herkkätuntoisempaan polveen kuin Thompson. Hän oli saanut yliopistosivistyksen, hän pelasi golfia, hän poltti usein paperossia sikarin sijasta, ja Chicagoon tullessaan hän tilasi huoneen, johon kuului oma kylpyhuone. »Asia on se», selitti hän Paul Rieslingille, »että noilta vanhoilta härkäpäiltä puuttuu sitä joustavuutta, joka nykyaikana on välttämätön.»
Tämä edistys sivistyksessä saattoi mennä liian pitkälle, hoksasi Babbitt. Noël Ryland, Zeecon myyntipäällikkö, oli hienosteleva Princetownin ylioppilas, kun taas Babbitt oli väärentämätöntä standarditavaraa Valtion yliopiston suuresta tavaraliikkeestä. Ryland käytti damaskeja, kirjoitti pitkiä artikkeleita kaupungin asemakaavasta ja seurakuntalaulusta ja, vaikka olikin propagaattori, tiedettiin hänellä usein olleen taskussa pieniä ulkomaisia runokirjasia. Kaikki tämä oli liiallisuutta. Henry Thompson oli ennakkoluuloisuuden ja Noël Ryland kevytmielisyyden huippu, kun taas Babbitt ja hänen ystävänsä olivat näiden äärimmäisyyksien keskivälillä, tukien valtiota, suojellen evankeelisia kirkkoja ja onnellista kotielämää sekä tervettä liiketoimintaa.
Tämä oman itsensä oikea arviointi ja Thompsonin auton hinnan alentamista koskeva lupaus mukanaan hän palasi voitokkaana konttoriinsa.
Mutta kulkiessaan Reeves Liiketalon käytävän läpi hän huokasi: »Paul-parka! Minun täytyy — — — Hiiteen Noël Ryland! Hornaan Charley McKelvey! Vain senvuoksi, että ansaitsevat enemmän rahaa kuin minä, he luulevat olevansa minua hienompia. Minä en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi olla heidän ummehtuneessa Union-kerhossaan. Minä — — —
»Jollakin tavoin on minusta tympäisevää palata työhön tänään. Mutta, kaikin mokomin — —»
2.
Hän vastasi puhelinsoittoihin, luki iltapäiväpostin, alle kirjoitti aamupäivän kirjeet, puhui erään vuokralaisen kanssa korjauksista, riiteli Stan Graffin kanssa.
Nuori Graff, »lentävä», viittaili aina siihen, että hänen palkkiotaan olisi parannettava, ja tänään hän valitti: »Minä katsoisin tosiaankin ansaitsevani ylimääräistä palkkiota, jos saan Heilerin kaupan syntymään. Minä aherran sen kimpussa melkein joka jumalanilta.»
Babbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen henkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa sillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon puute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen:
»Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin saanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä te olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte, ellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme kiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin? Teillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme ohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt, jotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään tytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien etsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte tehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa, Stan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen tietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa kotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä, joka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää iltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen vuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole niitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me täällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies. Kuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa ja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla tyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?»
Graff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille kuin tavallista.
»Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri pyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt, minä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala. Siihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä halkeamia.»
»Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä kannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa. Muuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten osapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä ja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta emme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa. Jos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin ymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan ja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä, eikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan, ettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun työttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään nauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson ja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman ylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh? Mitä arvelette siitä?»
»Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta.
Babbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää niistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä eivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron kimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien taipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman sanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli hekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä, oliko hän ollut oikein kohtuullinen.
»Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi. Minun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy joskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus, mutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss McGounille etuhuoneessa?»
Niin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys, jota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli pilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion, jonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista tehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna epäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun ja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli muistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli. Tänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi konttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita, miss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss Bannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka käännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia, joka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä hillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän naurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti, oli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta ulos.
Mutta hän unohti kohta surunsa katsellessaan Floral Heightsin kauneutta Smith Streetiltä: punatiilisiä ja vihreäliuskeisia kattoja, kimeltäviä uusia lasikuisteja ja vastamaalattuja seiniä.
3.
Hän pysähtyi ilmoittaakseen Howard Littlefieldille, oppineelle naapurilleen, että vaikka päivä oli ollut keväisen lämmin, saattoi ilta olla kylmä. Hän meni sisään huutaakseen: »Missä sinä olet?» vaimolleen, vaikka hänellä ei ollut mitään erikoista halua saada tietää, missä tämä oli. Hän tutki nurmikkoa nähdäkseen, oliko talonmies siivonnut sen kunnollisesti. Jonkinlaiseksi tyydytyksekseen hän laajahkosti keskusteltuaan mrs. Babbittin, Tedin ja Howard Littlefieldin kanssa tuli siihen tulokseen, ettei talonmies ollut lakaissut huolellisesti. Hän leikkasi pari kourallista niskoittelevaa ruohoa vaimonsa suurilla ompelusaksilla; hän selitti Tedille, että oli typerää pitää talonmiestä — »sinun kaltaisesi suuren, voimakkaan pojan pitäisi voida tehdä kaikki tontilla tarvittava työ», ja ajatteli salassa, kuinka hauskaa oli, että koko naapuristo tiesi hänet niin varakkaaksi, ettei hänen poikansa koskaan tehnyt tontin puhdistustöitä.
Hän seisoi makuukomerossaan tehden voimisteluliikkeitä: käsivarret ulospäin ojennettuina kaksi minuuttia, ylöspäin kaksi minuuttia, mutisten: »Minun pitäisi voimistella enemmän — täytyy säilyttää vartalo nuorekkaana»; ja meni sitten katsomaan, pitikö muuttaa kaulus päivälliseksi. Kuten tavallista, ei ilmeisesti tarvinnut.
Lättiläis-kroatialainen neitsyt, voimakas nainen, löi päivällisgongongia.
Paahtopihvi paistoperunain ja leikepapujen kera oli erinomaista tänä iltana, ja lyhyesti selostettuaan päivän sääsuhteet, neljänsadanviidenkymmenen dollarin ansion, lunchinsa Paul Rieslingin seurassa ja uuden sikarinsytyttäjän koetellut ominaisuudet katsoi hän olevan aihetta hyväntahtoisesti huomauttaa: »Minä mietin vähän uuden auton ostamista. Siitä ei kai tule mitään ennenkuin ensi vuonna, mutta se saattaa kuitenkin kaikitenkin tapahtua.»
Verona, vanhin tytär, huudahti: »Pappa, jos sinä sen teet, mikset silloin osta Sedania? Se olisi hurjan hieno. Katettu auto on paljoa hauskempi kuin avonainen.»
»No enpä juuri tiedä. Minä pidän avoimesta autosta. Siinä saa enemmän raitista ilmaa.»
»Huihai, se johtuu vain siitä, että et ole koskaan koettanut umpiautoa.
Ostetaan sellainen. Se on hurjan paljoa pussarimpi», sanoi Ted.
»Katetussa autossa pysyvät vaatteet todella paljoa siistimpinä», sanoi mrs. Babbitt; »Hiukset eivät mene niin hirveän pörröisiksi», Verona; »Se on hurjan paljoa hauskempi», Ted; ja Tinka, nuorin: »Oi, ostetaan Sedan! Mary Ellensin papalla on semmoinen.» Tedin loppuponsi: »Kaikilla ihmisillä on katettu auto paitsi meillä!»
Babbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä minä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää miljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun alas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi — — Katettu auto maksaa enemmän rahaa.»
»Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai meilläkin», sanoi Ted ovelasti.
»Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän. Mutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni niinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja näyttääkseni komealta ja — —»
He syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun umpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä, sytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän kuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon. Barbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin kaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista asemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi hänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta asemasta autonomistajasäädyssä.
Se hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta puhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet käsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se on paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut kirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä: »Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet niin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei sinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti: »En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä perhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt murahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa. Anna tytön korjata ruoka pois joskus!»
Hän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että me reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin, missä voisin kuulla ajattelevani… Paul… Maine… Vetää koipiini vanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti vaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin kanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa — siitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu juuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos ei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä huolehtia.»
Verona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden osakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy kotona?»
Arkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului mittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja.
»Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin ja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen manalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä sietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti näyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä, mutta istua kylmäverisesti niitä lukemassa — Minkähän vuoksi ne opettajat tulevat semmoisiksi?»
Mrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä: »Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja muita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä sillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät paikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään hienoja.»
Babbitt nosti ärtyneenä katseensa Advocaten Iltalehden pilapalstalta. Hänen mieluisinta kirjallisuuttaan ja taidenautintoansa olivat nämä kuvaukset, joissa mr. Mutt heittää mädällä munalla mr. Jeffiä ja mamma oikaisee papan karheata puhetta leipälapiolla. Hän istui näin joka ilta, naama juhlavana kuin kirkkomiehellä, ja hengitti raskaasti suu auki, tarkatessaan huolellisesti jok'ikistä kuvasarjaa, ja tämän toimituksen aikana hän tahtoi olla rauhassa. Sitäpaitsi hän ei tuntenut Shakespearea koskevassa kysymyksessä oikeastaan olevansa erikoinen auktoriteetti. Ei Advocate, ei Advocaten Iltalehti eikä myöskään Zenithin Kauppiasyhdistyksen Tiedonantaja ollut koskaan kirjoittanut johtavaa kirjoitusta tästä aiheesta, ja ennenkuin jokin niistä oli lausunut ajatuksensa, oli hänen vaikea muodostaa itsenäistä mielipidettä. Mutta silläkään uhalla, että saattaisi oudolla polulla astua harhaan, hän ei voinut olla ottamatta osaa yleiseen keskusteluun.
»Tahdotteko tietää, minkä vuoksi sinun täytyy lukea Shakespearea ja sen semmoisia. Senvuoksi, että sitä vaaditaan pääsytutkinnossa yliopistoon, ja siinä kaikki! Omasta puolestani en voi käsittää, miksi ne ovat poimineet semmoisia nykyaikaiseen koulujärjestelmään, jommoinen meillä on tässä valtiossa. Olisi paljoa parempi, jos sinä lukisit kauppaenglantia ja oppisit kirjoittamaan ilmoituksia tai tehokkaita kirjeitä. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä siitä kannata keskustella! Sinun vikasi, Ted, on se, että sinä aina tahdot tehdä jotakin muuta! Jos sinä rupeat lukemaan lakitiedettä niinkuin rupeat! — minä en saanut koskaan siihen tilaisuutta, mutta minä pidän huolen siitä, että sinä saat — niin silloin sinun täytyy ahtaa itseesi kaikki englanti ja latina, mihin vain pääset käsiksi.»
»Mitä vielä! Minä en voi käsittää, minkä ihmeen takia minun olisi luettava lakitiedettä — tai edes käytävä kymnaasi läpi. Minulla ei ole erikoista halua lukualalle. Vakavasti puhuen, ei moni yliopistotutkinnon suorittanut ansaitse alussa niin paljoa kuin ne pojat, jotka ryhtyvät työhön aikaisin. Vanha Shimmy Peters, joka opettaa latinaa kymnaasissa, on käynyt Columbian ja istuu valveilla yöt läpi ja lukee tahraisia kirjoja ja maukuu yhtäpäätä 'kielitaidon arvosta', mutta äijäpaha ei ansaitse enempää kuin tuhatkahdeksansataa vuodessa, eikä ainoakaan kauppamatkustaja edes unissaan suostuisi tekemään työtä siitä hinnasta. Minä tiedän, mitä tahtoisin tehdä. Minä tahtoisin olla lentäjä tai suuren, komean autovarikon omistaja tai myöskin — eräs poika puhui siitä eilen — tahtoisin olla joku niitä, joita Standard-Oil-Yhtiö lähettää Kiinaan, missä asutaan leirissä eikä tarvitse tehdä mitään, ja pääsee liikkumaan ja saa nähdä maailmaa ja pagodeja ja valtameren ja kaikki! Ja voisihan siellä opiskella kirjeenvaihtokursseilla. Se on tosiaan kiva keino! Ei tarvitse istua ja päplättää läksyjä kurttuiselle vanhalle naiselle, joka koettaa keimailla rehtorille, ja saa lukea mitä ainetta tahtoo. Kuule vain tätäkin! Minä leikkasin muutamien hienojen kurssien ilmoitukset.»
Hän poimi mittausoppinsa välistä viitisenkymmentä ilmoitusta niistä itseopiskelukursseista, joilla amerikkalaisen liike-elämän tarmo ja kaukonäköisyys on rikastuttanut opetustointa. Ensimmäinen esitti kuvaa nuoresta miehestä, jolla oli puhdas, luja leuka, silkkisukat ja tukka kuin kiiltonahka. Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa ja toinen oikona, etusormi uhkaavana ja kiinnitti kaunopuheisuudellaan kuulijakuntaansa miehiä, joilla oli harmaa parta, iso vatsa, kalju pää ja kaikki muut viisauden ja hyvinvoinnin merkit. Kuvan yläpuolella oli innostuttava opetuksen vertauskuva — ei suinkaan muinaislamppua tai Minervan huuhkajaa, vaan rivi dollarinmerkkejä. Teksti kuului:
$ $ $ $ $ $ $ $ $ $
Mitä me opetamme TEILLE!
Pitämään puheita kerhoissa.
Esittämään maljoja.
Kertomaan murrejuttuja.
Kosimaan naista.
Olemaan isäntänä juhlissa.
Vakuuttavaa liikekeskustelua.
Rikkaan sanavaraston.
Tulemaan voimakkaaksi persoonallisuudeksi.
Järkeväksi, päteväksi, omaperäiseksi ajattelijaksi.
MESTARIKSI!
PROF. W.F. PEET
Julkisen Esiintymisen pikakurssien laatija, on tietenkin etevin henkilö käytännöllisen kirjallisuuden, psykologian ja kaunopuheisuuden alalla. Tutkinnon suorittaneena useissa johtavista yliopistoistamme, luennoitsijana, laajaltimatkustaneena, kirjoja, runoja y.m. kirjoittaneena, miehenä, jolla on Erikois-eteväin harvinaiset Ominaisuudet, on hän valmis ilmaisemaan Teille sivistyksensä salaisuudet ja elävöittävän Voiman muutamissa harvoissa helppotajuisissa luennoissa, jotka eivät häiritse muuta tointanne.
Mahti ja menestys julkisessa esiintymisessä.
Kerhossa kerrottu tarina.
Kenen luulette minun tavanneen tässä taannoin De Luxe-ravintolassa? Vanhan Freddy Durkeen, joka oli vaatimaton kirjanpitäjä samassa laivanvarustajaliikkeessä kuin minä. — Rotta-äijäksi oli meillä tapana leikkisästi kutsua häntä. Hän oli aikanaan niin ujo, että oli suorastaan pökerryksissä päällikön edessä eikä koskaan saanut tunnustusta siitä erinomaisen hyvästä työstä, jota hän teki. Hän De Luxessa! Ja ajatelkaa, hän tilasi oikean herraspäivällisen kaikkine hienouksineen selleristä pähkinöihin saakka! Ja sen sijaan, että olisi ollut nolo tarjoilijan edessä, kuten hänen tapansa oli siinä pikkuravintolassa, jossa söimme lunchia Vanhaan Hyvään Aikaan, komenteli hän heitä kuin olisi ollut miljonääri!
Minä kysyin häneltä varovasti, mitä hän puuhasi. Freddy nauroi ja sanoi: »Kuule, hyvä mies, sinä nähtävästi kummastelet, mikä minuun on mennyt. Sinua varmaan huvittaa kuulla, että minä nyt olen apulaispäällikkönä vanhassa konttorissamme ja Valtatiellä Rikkauteen ja Valtaan ja kaksitoistasilinteriseen autoon, ja vaimoni panee vauhtia parhaisiin seurapiireihin ja lapset saavat ensiluokkaisen kasvatuksen.»
Näin se tapahtui. Tulin sattumalta nähneeksi ilmoituksen kurssista, jonka sanottiin voivan opettaa ihmisille taidon pitää puheita helposti ja oikopäätä, vastata syytöksiin, tehdä esityksiä Päällikölle, miten on meneteltävä pankkilainan saamiseksi ja kuinka voi pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä sukkelilla huomautuksilla, huumorilla, kaskuilla y.m. Sen oli laatinut suuri Kaunopuhuja, professori Waldo F. Peet. Minä olin tosiaan epäilevällä kannalla, mutta tilasin (vain kirjekortilla, mainiten nimen ja osoitteen) kustantajalta luennot — jotka lähetetään kokeeksi, rahat takaisin, ellei ole täysin tyytyväinen. Siinä oli kahdeksan yksinkertaista luentoa selvällä ja tajuttavalla kielellä, jota kuka tahansa saattoi ymmärtää, ja minä luin vain tunnin verran iltaisin ja aloin harjoitella vaimoni kanssa. Pian huomasin saattavani puhua ihan vapaasti Päällikön kanssa ja saavani kohtuullisen tunnustuksen suorittamastani työstä. Minua ruvettiin pitämään arvossa ja ylennettiin nopeasti, ja mitäpä luulet, vanha kunnon veikko, heidän maksavan minulle palkkaa nyt? $ 6.500 vuodessa! Ja tiedätkö, minä olen havainnut voivani pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä puhuessani mistä aineista tahansa. Ystävänä neuvon sinua, vanha kaveri, tilaamaan prospektin (ilman sitoumusta) ja Arvokkaan Taideteoksen (ilmaiseksi ja franko)
PIKA-SIVISTYS-KUSTANNUSLIIKKEELTÄ A-TOIMISTO. HIETAKUOPPA, IOWA.
SAATTEKO SATA VAI KYMMENEN PROSENTTIA RAHOISTANNE?
Babbittilta puuttui taas johtolanka, joka olisi tehnyt hänet pystyväksi lausumaan ajatuksensa arvovaltaisesti. Ei mikään moottoriurheilun tai kiinteistövälityksen alalla saatu kokemus ollut antanut viittausta, mitä Vakaan Kansalaisen ja Oikeauskoisen Liikemiehen pitäisi ajatella postitse saatavasta sivistyksestä. Hän alkoi epäröiden:
»No niin, tuo ei kuulosta niinkään hullulta. Puheiden pitämisen taito on tosiaan mainio asia. Minä olen joskus ajatellut, että minulla olisi hiukan taipumusta siihen suuntaan itselläni, ja minä tiedän helkkarin hyvin, että yhtenä syynä, miksi semmoinen vanha huijaava hölmö kuin Chan Mott voi menestyä kiinteistöhommassaan, on juuri se, että hän osaa puhua hyvin, vaikka hänellä ei ole ei kerrassaan mitään sanottavaa! Ja aika ovelasti ne tosiaan saavat kokoon kaikki nuo kurssit eri aineissa ja eri aloilta nykyaikaan. Mutta sittenkin voin vakuuttaa: on ihan joutavaa tuhlata rahoja siihen sotkuun, kun sinä voit saada ensiluokkaisen kurssin kaunopuheisuudessa ja englannissa ja kaikessa siinä omassa koulussasi — joka sitäpaitsi on suurimpia koulurakennuksia koko maassa.»
»Niin minäkin ajattelen», sanoi mrs. Babbitt turvallisesti, mutta Ted pahoitteli:
»Juu juu, mutta pappa, ne opettavat meille vain semmoista vanhaa törkyä, josta ei kellään ole mitään käytännöllistä hyötyä, lukuunottamatta harjoitusaineita ja konekirjoitusta ja pesäpalloa ja tanssia —, ja kirjeenvaihtokursseissa, helkkari olkoon, voi saada juuri sitä, mikä parhaiten soveltuu. Kuule nyt vain tätäkin:
OSAATTEKO ESIINTYÄ MIEHENÄ?
Jos olette kävelemässä äitinne, sisarenne tai tyttönne kanssa, ja joku lausuu halventavan huomautuksen tai käyttää sopimatonta kieltä, ettekö silloin häpeä, ellette voi esiintyä hänen puolustajanaan? Mutta osaatteko?
Me opetamme nyrkkeilyä ja itsepuolustusta kirjeenvaihdolla. Monet oppilaat ovat kirjoittaneet ja sanoneet, että he jo muutaman luennon jälkeen ovat voittaneet suuria ja jykeviä vastustajia. Luennot alkavat yksinkertaisilla liikkeillä, joita harjoitetaan peilin edessä — käden ojentelua, uimaotteita, j.n.e. Ennenkuin huomaattekaan, teette iskut tieteellisesti, sukellatte, torjutte ja hyökkäätte aivan kuin Teillä olisi todellinen vastustaja edessänne.
»Jaa, se vasta olisi metkaa!» ylisti Ted. »Ne minä opettelen! Peijakas, tekisipä mieleni peitota erästä vekaraa, jonka tunnen koulussa ja joka aina mahtailee, ja antaa hänelle kahden kesken vähän kuka käs — —»
»Joutavia! Mokomakin aate! Typerin, mistä olen kuullut puhuttavan», jyrisi Babbitt.
»Mutta ajattele, jos minä olisin ulkona kävelemässä mamman tai Ronan kanssa ja joku lausuisi halventavan huomautuksen tai käyttäisi sopimatonta puhetta. Mitä minä tekisin?»
»Saavuttaisit arvatenkin ennätyksen sadanmetrinjuoksussa!»
»En. Minä uhmaisin ketä tahansa, joka lausuisi halventavan huomautuksen minun sisarestani ja minä näyttäisin hänelle — —»
»Kuule nyt, nuori Dempsey! Jos minä joskus tapaan sinut tappelemassa, niin otan minä hengiltä — ja ihan ilman mitään kädenojenteluharjoituksia peilin edessä!»
»Rakas Ted», sanoi mrs. Babbitt lempeästi, »sinun tapasi puhua tappelemisesta ei ole lainkaan hauska.»
»Hyvät ihmiset, onpas sekin tapa arvostella asioita — — No, oleta nyt, että minä olisin kävelemässä sinun kanssasi, Mams, ja joku lausuisi halventavan huomautuksen — —»
»Kukaan ei tule lausumaan halventavia huomautuksia kenestäkään», selitti Babbitt, »kun vain kukin pysyy kotona ja lukee mittausoppinsa ja tekee tehtävänsä eikä vetelehdi biljardisaleissa ja kondiksissa ja muualla, missä kellään ei ole mitään tekemistä.»
»Jaaaaa, mutta jos he sen kuitenkin tekevät!»
Mrs. Babbitt visersi: »Jos he sen tekevät, niin en minä osoittaisi heille sitä kunniaa, että kiinnittäisin heihin mitään huomiota! Muuten he eivät tee sitä koskaan. Alinomaa kuulee naisista, joita vainotaan ja ahdistetaan ja kaikkea mahdollista, mutta minä en usko sanaakaan noista jutuista taikka sitten on se heidän oma syynsä, muutamat naiset katsovat sillä lailla ihmisiin. Minua ei totisesti ole ikinä ahdistettu — —»
»Olkoon, mamma, mutta oleta vain, että sinua joskus ahdistettaisiin.
Vain oleta! Etkö voi olettaa mitään? Etkö voi ajatella asioita?»
»Tietysti minä voin ajatella asioita! Onpa sekin kysymys!»
»Tietenkin voi äitisi ajatella asioita — ja olettaa asioita! Luuletko sinä olevasi ainoa jäsen tässä perheessä, jolla on mielikuvitusta?» kysyi Babbitt. »Mutta mitä hyötyä on siitä, että olettaa jos jotakin? Olettamiset eivät milloinkaan johda mihinkään. On mieletöntä olettaa, kun on niin paljon todellisia tosiasioita, joihin on kiinnitettävä huo — —»
»Kuule nyt, pappa! Oleta — minä tarkoitan, vain — vain oleta, että sinä olisit konttorissasi ja että joku kilpaileva agentti — — —.
»Välittäjä!»
»— — — joku kiinteistövälittäjä, jota vihaat, tulisi sisään — —»
»Minä en vihaa ketään välittäjää.»
»Niin, mutta oleta, että niin tekisit!»
»Minä en lainkaan aio ajatella mitään semmoista! Minun ammatissani on koko joukko herroja, jotka alentuvat vihaamaan kilpailijoitansa, mutta jos sinä olisit vähän vanhempi ja ymmärtäisit liike-elämää sen sijaan, että yhtä mittaa juokset elävissä kuvissa ja kaikkinaisten tuhmien tyttöjen parissa, joilla on hameet vain polviin ja puuteroidut ja maalatut naamat ja Herra ties mitä kaikkea, kuten muillakin statisteilla, niin tietäisit — ja olettaisit — että jos minä puuhaan jotakin Zenithin kiinteistöpiireissä, niin etupäässä sitä, että meidän on puhuttava toisistamme vain mitä ystävällisimpään sävyyn ja koetettava luoda veljeyden ja yhteistyön henkeä, joten minä en tosiaankaan voi olettaa tai kuvitella, että vihaisin ketään välittäjää, en edes Cecil Rountreetä, sitä katalaa ja virnistelevää huijaria!»
»Mutta —»
»Tässä asiassa ei ole olemassa mitään Jos, Ja tai Mutta! Mutta jos minä rökittäisin jotakin, niin en minä sitä varten tarvitsisi minkäänlaisia sukelluksia ja uimaotteita peilin edessä tai muita semmoisia hullutuksia ja tuhmuuksia. Oleta, että sinä olisit ulkona jossakin, ja joku ukkeli olisi hävytön sinulle. Luuletko sinä, että sinua silloin haluttaa nyrkkeillä ja hypellä ympäri kuin tanssimestari? Sinä vain tukkisit hänen suunsa (ainakin toivon, että minun poikani tekisi niin!), ja sitten pyyhkisit kätesi ja jatkaisit sitä, mitä olit tekemässä, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta on sanomista; etkä sinä ota mitään boksausluentoja postitse!»
»No niin, mutta — tuota Minä tahdoin vain näyttää, kuinka monenlaisia kirjeenvaihto kursseja on olemassa kaiken sen moskan sijasta, jota meille opetetaan kymnaasissa.»
»Minä luulin, että kouluvoimisteluun kuuluu nyrkkeilyäkin.»
»Se on ihan toista. Siellä komennetaan asentoon ja joku iso pokkelo on mukiloinut sisälmykset maalle, ennenkuin toinen pääsee mitään oppimaan. Huh! Mutta joka tapauksessa — — Kuulehan vielä muutamia.»
Ilmoitukset olivat todella ihmisystävällisiä. Eräässäkin oli kannustava nimike: »Rahaa! Rahaa!! Rahaa!!!» Toinen julisti, että »Mr. P.K., jolla ennen oli vain kahdeksantoista dollaria viikossa parturinsällinä, kirjoittaa meille, että hän nyt, käytyään läpi meidän kurssimme, ansaitsee $ 5.000 Osteosuggestiivina Specialistina»; ja kolmas, että »Miss J.L., erään puodin entinen kääröönpanija, nyt ansaitsee kymmenen kilisevää dollaria päivässä opettamalla meidän hindulaisen järjestelmämme mukaan väreilyhengitystä ja itsehillintää.»
Ted oli koonnut viisi- tai kuusikymmentä ilmoitusta vuosikirjoista, pyhäkoululehdistä, aikakauskirjoista y.m.s. Eräs hyväntekijä rukoili: »Älkää olko kuin koppikana — olkaa populäärimpi ja ansaitkaa enemmän rahaa — Te voitte soittaa tai laulaa itsenne Hienoston Seurapiireihin! Erään vastakeksityn Musiikinopetusjärjestelmän salaisten periaatteiden mukaan voi jokainen — mies, nainen tai lapsi — ilman väsyttäviä harjoituksia tai pitkäaikaisia opintoja ja ilman ajan, rahojen tai voimien tuhlausta oppia nuottien mukaan soittamaan: pianoa, banjoa, kornettia, klarinettia, saksofonia tai viulua, ja laulamaan suoraan nuoteista.»
Seuraava ilmoitti lukijalle— repäisevän rubriikin alla: »Sormenmerkkientuntijoita etsitään — suuret tulot!» —: TE, lämminveriset miehet ja naiset — tämä on se Ammatti, jota olette etsineet. Siinä on Rahaa, Paljon rahaa ja se nopea näyttämönvaihdos, se kiehtova ja tenhoava kiintoisuus ja se viehätys, jota Teidän vilkas henkenne ja seikkailunhaluinen mielenne kaipaa. Ajatelkaa, että olette päähenkilönä ja johtajana, kun on ratkaistava ihmeellisiä ongelmia ja saatava ilmi salaperäisiä rikoksia. Tämä ihana ammatti saattaa Teidät kosketuksiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa tasa-arvoisuuden pohjalla ja antaa Teille tilaisuuden usein tehdä pitkiä matkoja, ehkäpä kaukaisiin maihin saakka — kaikki kustannukset maksettuina. Mitään erikoista koulutusta ei vaadita.»
»Hei, ukkeli, tämä se sentään vie voiton kaikista! Se vasta maiskaus olisi, kun saisi matkustaa maailman ympäri ja ottaa jonkun maankuulun vekkulin koivesta kiinni!» hihkui Ted.
»No kyllä, mutta ei se minusta sentään niin erikoista ole. Helpostihan sitä voi kiikkiin joutua. Mutta se musiikkikapistus voi kyllä olla jotakin yhtäkaikki. Eihän ole mitään syytä, miksei, jos tottuneet järjestelijät, samalla tapaa kuin he järjestävät työn jossakin tehtaassa — — — mikseivät he voisi keksiä jotakin järjestelmää, jonka avulla ihmiset pääsisivät kaikenmoisista harjoittelu- ja viimeistelysoitteluista, jota musiikissa nykyään on.» Babbittiin teki ilmoitus vaikutuksen, ja hänellä oli mieluisa, isällinen tunne siitä, että he, perheen molemmat miehet, ymmärsivät toisensa.
Hän kuunteli ilmoituksia postiyliopistosta, joka opetti novellistiikkaa, muistin vahvistamista, filminäyttelijätaidetta ja sielun voimien kehittämistä, pankkitoimia ja espanjaa, kiropodiaa ja valokuvausta, sähkötekniikkaa ja hilloamista, kanojensiitosta ja kemiaa.
»Jaa — jaa — — », Babbitt etsi sopivaa ilmausta ihastukselleen. »Olenhan minäkin pökkelö! Minä tiesin kyllä, että näistä kirjeenvaihtokouluista oli tullut aika tuottava yritys — jonka rinnalla esikaupunginkiinteistöjen välitys tuntuu mitättömän joutavalta — mutta minä en käsitä nyt, että siitä oli tullut tämmöinen todellinen standarditeollisuus! Sehän on suorastaan samalla tasolla kuin maustekaupat ja elävät kuvat. Aina minä tosin olin ajatellut, että kerran kyllä tulee joku, jolla on se äly, ettei jätä kasvatusta yksinomaan kaikkinaisten kirjatoukkain ja epäkäytännöllisten teoreetikkojen käsiin, vaan tekee siitä jotakin kelvollista ja käytännöllistä. Joo, minä voin käsittää, että monet noista kursseista sinua kiinnostavat. Pitääpä kysyä Atleetin-kavereilta, ovatko he käsittäneet — — — Mutta samalla kertaa, Ted, sinä tiedät, kuinka ilmoittajat — minä tarkoitan erinäiset ilmoittajat — liioittelevat. Tokkohan ne sentään tosiaan pystyvät ahtamaan sinuun kaikkia noita kursseja niin nopeasti kuin sanovat.»
»Kyllä varmasti, pappa!» Ted tunsi sitä määrätöntä ja riemuisaa täysi-ikäisyyden tunnetta, jota poika tuntee herättäessään aikaihmisten kunnioittavaa huomiota. Babbitt keskusteli hänen kanssaan kiitollisen hellänä:
»Minä oivallan, miten suuresti nuo kurssit voivat vaikuttaa koko kasvatusjärjestelmään. Tietenkään ei minun sovi sitä julkisesti myöntää — minun kaltaiseni miehen, joka on suorittanut tutkinnon Valtion yliopistossa, on lojaalisuuden ja patriotismin kannalta oltava vähän koppava ja tehtävä propagandaa Alma Materin puolesta — mutta tosiasia on, että paljon kallista aikaa menee hukkaan yliopistossakin runouteen ja ranskaan ja muihin aineisiin, jotka eivät koskaan ole tuottaneet kellekään ainoatakaan senttiä. Saattaapa, jos hyvin sattuu, käydä niin, että nämä kirjeenvaihtokurssit havaitaan merkittävimmiksi amerikkalaisiksi keksinnöiksi. — Sehän se on useimmissa ihmisissä vikana, että he ovat niin hemmetin aineellisia; he eivät näe amerikkalaisen etevämmyyden henkistä ja sielullista puolta; he luulevat, että semmoiset keksinnöt kuin puhelin ja lentokone ja langaton — jaa, ei, se nyt kyllä on italialainen keksintö, mutta joka tapauksessa: he luulevat, ettei meillä ole muuta esitettävää kuin noita mekaanisia parannuksia; todellinen ajattelija sitävastoin näkee, että henkiset ja, hm, etevät liikkeet, kuten rotarianismi ja työn tehokkuus ja kieltolaki ja demokratia ja muu semmoinen on meidän syvin ja todellisin rikkautemme. Ja kenties tämä uusi itseopiskelun aate voi olla vielä eräs — voi olla vielä eräs tekijä. Kuules, Ted, meillä täytyy olla kaukonäköisyyttä — —»
»Minun mielestäni ovat nuo kirjeenvaihtokurssit kauheita!»
Filosofit haukkasivat henkeä. Mrs. Babbitt oli aikaansaanut tämän soraäänen heidän sielujensa sopusointuun, ja eräs mrs. Babbittin avuja oli, että hän, lukuunottamatta päivälliskutsuja, jolloin hän muuttui hurjistuneeksi emännäksi, hoiti taloansa eikä rasittanut miehiä ajattelemalla. Hän jatkoi tukevasti:
»Minusta tuntuu aivan kamalalta nähdä, kuinka he narraavat nuoria kokemattomia ihmisiä uskomaan, että he muka oppivat jotakin, eikä ole ketään heitä auttamassa, ja te molemmat opitte asiat niin pian, mutta minä, minä olen aina ollut hidas. Mutta se on samantekevä — —»
Babbitt kääntyi hänen puoleensa: »Joutavia! Sitä oppii ihan yhtä paljon, jos lukee kotona. Et kai sinä usko, että poika oppii enemmän senvuoksi, että hän nakkelee ulos pappansa vaivoin kokoonhaalimia rahoja ja vetelehtii nojatuoleissa teikarimaisessa Harvard-makuuhuoneessa, jossa on tauluja ja vaakunoita ja pöytäliinoja ja sen semmoisia hepeneitä, vai mitä? Minähän olen ollut yliopistossa itse — minä tiedän! Mutta eräs huomautus sitä vastaan on kuitenkin tehtävä. Minä vastustan ehdottomasti kaikkia yrityksiä houkutella väkeä tehtaista ja parturituvista ammatteihin, jotka vaativat erikoissivistystä. Niissä on jo liiaksi väkeä, ja mistä sitten saadaan työmiehiä, jos kaikki nuo veijarit hankkivat itselleen sivistystä?»
Ted istui selkäkenossa ja poltteli paperossia saamatta mitään moitetta siitä. Hän sai tällä hetkellä leijailla Babbittin mietiskelyjen korkeassa, ohuessa ilmapiirissä ihan kuin hän olisi ollut Paul Riesling tai jopa Howard Littlefield. Hän sanoi kokeeksi:
»No, mutta mitäs sanot, pappa? Eikö olisi hyvä tuuma, jos voisin mennä Kiinaan tai johonkin muuhun matkapaikkaan ja opiskelisin insinööritiedettä tai jotakin kirjeenvaihdon avulla?»
»Ei, ja minä sanon sinulle minkävuoksi, poikani. Minä olen havainnut, että on peijakkaan pulskaa voida sanoa, että on suorittanut tutkinnon. Jokainen klientti, joka ei tunne asioita, vaan luulee olevansa tekemisissä vain tavallisen liikemiesrähjyksen kanssa, istuu ja puhuu tärkeännäköisenä taloudesta ja kirjallisuudesta ja ulkomaanmarkkinoista, mutta kun vain pamauttaa siihen jotakin tähän malliin: 'Kun minä olin yliopistossa — otin tietysti kandidaatin sosiologiassa ja niissä muissa moskissa — —' Oo, se tekee niihin valtavan vaikutuksen! Mutta eihän kuuluisi miltään, jos sanoisi: 'Minä otin postimerkinnuolijan arvon Bezuzuksen kirjeenvaihto-akatemiassa!' Näes, minun isäni oli aika naseva äijänkäppyrä, mutta hänessä ei juuri koskaan ollut sanottavasti mitään tyyliä, ja minä sain ahertaa aikamoisesti suoriutuakseni yliopiston läpi. No, onhan se hyvin maksanut vaivan, kun on voinut seurustella Zenithin, kerhojen ja muiden etevinten miesten kanssa — enkä minä tahtoisi, että sinä joutuisit pois herrasluokasta — tästä luokasta, joka on ihan yhtä lämminveristä kuin rahvaskin, mutta jolla sitäpaitsi on valtaa ja yksilöllistä lahjakkaisuutta. Se ikäänkuin kirvelisi mieltäni, jos joutuisit pois, ukkoseni!»
»Minä ymmärrän, pappa! Tietysti. Ali right! Siitä minä kyllä pidän kiinni. Ai, hemmetti! Voi sun vietävä! Minähän olen kokonaan unohtanut ne kakarat, jotka minun piti viedä lauluharjoitukseen. Minun täytyy livistää!»
»Mutta sinähän et ole lukenut läksyjäsi.»
»Minä luen ne heti aamulla.»
»No niin — —»
Kuusi kertaa kahden viime kuun kuluessa oli Babbitt jyrissyt: »Sinä et lue niitä heti aamulla, vaan heti nyt!» mutta tänä iltana hän sanoi: »No niin, ala laputtaa!» ja hymyili sitä harvinaista, arkailevaa hymyä, jota yleensä vain Paul Riesling yksin oli saanut nähdä.
4.
»Ted on kiltti poika», sanoi hän mrs. Babbittille.
»Niin on.»
»Mitä tyttöjä hänen piti noutaa? Onko ne hienoja, hyviä tyttöjä?»
»En tiedä. Kultaseni, ei Ted enää minulle mitään kerro. Minä en ymmärrä, mikä tämän polven lapsiin on mennyt. Minun oli aikanani pakko kertoa kaikki papalle ja mammalle, mutta nykyaikana lapset tuntuvat karttavan kaikkinaista kontrollia.»
»Toivottavasti ne ovat hyviä tyttöjä. Ted ei ole enää lapsi, enkä minä soisi, tuota, että hän, hm, sotkeutuisi mihinkään sensemmoiseen.»
»George! Minä tulin ajatelleeksi, eikö sinun pitäisi ottaa häntä kahdenkesken ja selittää — semmoista hänelle!» Mrs. Babbitt punastui ja loi katseensa maahan.
»No, enpä juuri tiedä. Minun mielestäni, Myra, ei ole viisasta herättää kaikkinaisia ajatuksia pojassa. Hän ajattelee kyllä riittävästi itsekin. Mutta — — Se on kyllä vaikea kysymys. Mitähän Littlefield mahtaa siitä ajatella?»
»Pappa on kyllä samaa mieltä kuin sinäkin. Hän sanoo, että kaikki tuo — valaisu — on — Hän sanoo, että se ei ole säädyllistä.»
»Ohoo, vai niin, niinkö hän sanoo! No, sitten minä sanon sinulle, että mitä Henry T. Thompson ajattelee — siveyskysymyksistä, tarkoitan tietenkin, sillä se vanha härkäpää on voit — —»
»Mutta kuule, kuinka sinä puhut noin papasta!»
»— — on kerrassaan voittamaton, kun on raapaistava itselleen jostakin kaupasta. Mutta salli minun sanoa sinulle, että kun hän rupeaa muodostelemaan itselleen mielipiteitä syvämielisistä asioista ja kasvatuksesta, niin silloin minä tiedän olevani ihan päinvastaista mieltä. Sinä et ehkä katso minua miksikään neropatiksi, mutta usko minua, Henry T:hen verrattuna olen suorastaan yliopistonrehtori. Niinpä niin, minä aion, totta totisesti, ottaa Tedin kahdenkesken ja sanoa hänelle, minkävuoksi vietän ankaran siveellistä elämää.»
»Jahaa, niinkö aiot? Milloin sitten?»
»Milloin? Milloin? Mitävarten minua pitää koettaa saada määräämään minkävuoksi ja missä ja kuinka ja koska? Se juuri on naisten vika; senvuoksi he eivät voi olla eteviä johtajia; ei ole mitään käsitystä diplomatiasta. Kun oikea tilaisuus ja hetki tarjoutuu ja asia lankeaa ihan luonnostaan, niin silloin puhun hänen kanssaan kahdenkesken — ja — — Tinkako se siellä luikkasi? Hänen olisi pitänyt olla nukkumassa jo kauan sitten.»
Hän asteli hitaasti huoneen läpi ja seisoi hetken korituoleilla ja riippumatolla varustetussa lasiverannassa, missä heidän oli tapana istuskella sunnuntai-iltapäivisin. Ulkona rikkoivat huhtikuun-illan pehmyttä hämärää vain Doppelbrauein talon piirteet ja Babbittin lempijalavan tumma hahmo.
»Hauskaa jutella tuolla tavoin pojan kanssa. Aamullinen haluttomuus alkaa minusta haihtua. Ja levottomuus. Vaikka kyllä minä, hitto soikoon, vietän muutamia päiviä Mainessa Paul Rieslingin kanssa!… Saakelin Zilla!… Mutta… Ted on hyvä. Koko perhe on hyvä. Ja liike mainio. Moni ei ansaitse neljääsataaviittäkymmentä kolikkoa, käytännöllisesti sanoen viittäsataa dollaria, niin helposti kuin minä tänään! Ehkäpä, kun me kaikki riitelemme, siinä on yhtä paljon minunkin syytäni kuin heidän. Minun ei pitäisi olla niin jyrkkä. Mutta — — — Joskus toivon, että olisin uutisviljelijä, niin kuin isoisä. Mutta silloin minulla ei olisi tämmöistä taloa. Minä — — — Peijakas, en tiedä!»
Hän ajatteli alakuloisesti Paul Rieslingiä, heidän yhteistä nuoruuttansa, tyttöjä, jotka olivat tunteneet.
Kun Babbitt oli suorittanut tutkintonsa Valtion yliopistoon neljäkolmatta vuotta sitten, oli hän aikonut ruveta juristiksi. Hän oli ollut hyvä väittelijä; hän tunsi olevansa kaunopuhuja, hän näki itsensä valtion tulevana kuvernöörinä. Opiskellessaan lakitiedettä hän työskenteli kiinteistöagenttina. Hän säästi, asui täysihoidossa, söi munakokkelia ja lihapullia. Vilkas Paul Riesling (joka varmaan lähtee Eurooppaan viulua soittamaan ensi kuussa tai ensi vuonna) oli hänen ainoa toverinsa, kunnes Paul rakastui Zilla Colbeckiin, joka nauroi ja tanssi ja houkutteli miehiä paksulla, hilpeästi vilkuttavalla sormellaan.
Babbittin illat olivat silloin yksinäiset, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli Paulin pikkuserkku, Myra Thompson, taipuisa ja sävyisä nuori tyttö, joka osoitti lahjakkaisuuttaan yhtymällä tulisen, nuoren Babbittin vakaumukseen, että hänestä kerran tulisi valtion kuvernööri. Kun Zilla teki pilkkaa hänen moukkamaisesta käytöksestään, sanoi Myra suuttuneena, että hän oli monta vertaa kunnollisempi kuin teikarit, jotka olivat syntyneet Zenithissä — joka 1897 oli jo vanha sataviisivuotias yhdyskunta, kaksisataatuhatta asukasta, koko valtion kaunistus ja sen jumaloivan ihailun kohde, ja Catawban kylän pojan, George Babbittin, mielestä niin valtainen ja kohiseva ja komea, että voi olla maireissaan, kun tunsi tytön, jota aateloi se, että oli syntynyt Zenithissä.
Rakkaudesta ei heidän välillään koskaan ollut puhetta. Hän tiesi, että jos hän jatkaisi lakitieteen opintoja, hän ei voisi mennä naimisiin moneen vuoteen; ja Myra oli ehdottomasti hieno tyttö — häntä ei suudeltu, häntä »ei ollenkaan ajateltu sillä tavalla», ellei aiottu mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän oli kumppani, johon saattoi luottaa. Hän oli aina valmis tulemaan luistelemaan tai kävelylle, aina kernas kuulemaan Babbittin esitelmiä kaikesta suuresta, mitä hän aikoi aikaansaada; köyhistä onnettomista, joita hän tulisi puolustamaan rikkaita väärintekijöitä vastaan, puheista, joita hän pitäisi juhlissa, yleisen mielipiteen erehdyksistä, joita hän oikaisisi.
Eräänä iltana, ollessaan väsynyt ja hellämielinen, hän näki, että Myra oli itkenyt. Zilla oli pitänyt kutsut, joihin Myraa ei ollut pyydetty. Kuinka sattuikaan, nojasi tytön pää hänen olkaansa vasten, ja hän suuteli pois kyynelet — ja tyttö nosti päätänsä ja sanoi luottavaisesti: »Kun me nyt olemme kihloissa, niin menemmekö pian naimisiin, vai odotammeko?»
Kihloissa? Hän ei ollut ajatellut sinnepäinkään. Hänen hellyytensä tätä ruskeata, hentoa naisolentoa kohtaan muuttui kylmyydeksi ja kammoksi, mutta hän ei saattanut haavoittaa häntä, loukata hänen luottavaisuuttaan. Hän mutisi jotakin odottamisesta ja — ja pakeni. Hän käveli tunnin ja koetti keksiä jotakin keinoa sanoakseen tytölle, että se oli erehdys. Usein seuraavan kuukauden aikana hän oli vähällä sen tehdä, mutta tuntui hauskalta, kun tyttö oli käsipuolessa, ja yhä mahdottomammaksi kävi loukata tätä raa'asti sanomalla, ettei hän häntä rakastanut. Itse hän oli siitä täysin selvillä. Hänen hääiltansa oli kauhea ja seuraava aamu täynnä hurjaa halua paeta.
Myrasta tuli hänelle, kuten sanotaan, hyvä vaimo. Hän oli uskollinen, ahkera ja joskus hilpeäkin. Hän siirtyi lievästä vastenmielisyyden tunteesta heidän lähemmässä seurustelussaan välitilaan, joka saattoi muuttua hehkuvaksi antaumiseksi, mutta vajosi ikävystyttävään totunnaisuuteen. Kuitenkin hän eli vain häntä ja lapsia varten ja oli yhtä pahoillaan, yhtä huolestunut kuin George itse, kun tämä luopui lakitieteellisistä opinnoistaan ja ahersi edelleen proosallisessa kiinteistöasioimistossa.
»Myra parka, hänellä ei ole ollut paljoa hauskempaa kuin minulla», ajatteli Babbitt seistessään pimeällä lasiverannalla.
»Mutta jospa olisin saanut koettaa juridiikan ja politiikan alalla, niin olisi nähty, mitä olisin aikaansaanut. No niin — ehkäpä ansaitsen enemmän rahaa tällä tavalla.»
Hän palasi seurusteluhuoneeseen, mutta ennenkuin istahti, silitti vaimonsa hiuksia, ja tämä loi katseensa ylös onnellisena ja hiukan kummissaan.