SEITSEMÄS LUKU.

Hän luki juhlallisesti loppuun American Magazinen viimeisen numeron, hänen vaimonsa huokasi, pani pois parsintansa ja katseli kaipaavin katsein erään naislehden liinaompeluskuvia. Huoneessa oli hyvin hiljaista.

Se oli huone, joka täytti todella kaikki hienon Floral Heights -huoneen vaatimukset. Harmaat seinät oli valkoisiksi maalatuilla honkaliistoilla jaettu nelikulmioihin. Babbittin perheen vanhasta asunnosta oli tullut mukaan kaksi vuolukoristeista keinutuolia, mutta kaikki muut tuolit olivat uusia, syviä ja mukavia, sini- ja kultaraitaisella sametilla päällystettyjä. Sininen samettisohva oli avoimen lieden edessä ja sen takana kirsikkapuinen pöytä ja korkea pianolamppu kullankellervine kaihtimineen. (Kahdessa talossa kolmesta Floral Heightissä oli lieden edessä sohva, mahonkipöytä — oikea tai jäljitetty — ja pianolamppu tai lukulamppu, jonka kaihdin oli keltaista tai heleänpunaista silkkiä.)

Pöydällä oli kultaompeleinen kiinalaispeite, neljä aikakauskirjaa, tyhjä hopeinen paperossilaatikko ja kolme »lahjakirjaa» — suuria, kalliita, englantilaisten taiteilijain kuvittamia satukokoelmia, joita tähän saakka kaikista Babbitteista oli lukenut vain Tinka.

Eräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa talossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa, jotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli jäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja punainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen allekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin tavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta — ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä. (Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko metsästyskuva, Madame Fait sa Toilette-kuva, värillinen valokuva jostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki neljä.)

Se oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin vanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä ajokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä myöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä muhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa ei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset tulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat kuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita.

Seinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei käyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs musiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät tuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he musiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan kiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman symmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä eikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia tai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä.

Kotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi keskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen koipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen luettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät kohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski, kynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon liivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa ja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos jotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat, hylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset jalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron vieressä kellarikerroksessa.

»Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs.
Babbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin.

»On varmasti.»

»Omena on luonnon paras apukeino.»

»Niin, se — —»

»Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen säännöllisiä tapoja.»

»Niin, mutta minä — —»

»Niillä pitää aina olla jotakin pikkusyömistä ateriain väliajoilla.»

»George!» Mrs. Babbitt nosti katseensa luettavastaan. »Söitkö sinä kevyen lunchin tänään, niinkuin aioit? Minä söin.»

Tämä ilkeämielinen äkkihyökkäys hämmästytti häntä. »No, ehkei se juuri ollut niin kevyt kuin — — — Minä olin lunchillä Paulin kanssa enkä saanut juuri tilaisuutta ajatella dieettiä. Oo, ei sinun senvuoksi tarvitse virnistellä! Jos minä en pitäisi huolta sinun dieetistäsi — — — Minä olen ainoa tämän perheen jäsen, joka ymmärtää kauravellin arvon aamiaisruokana. Minä — — —»

Mrs. Babbitt kumartui jatkamaan lukemistaan, kun taas Babbitt halkaisi ja söi hurskaasti omenansa ja jutteli:

»Jotain olen tänään kuitenkin tehnyt: rajoittanut tupakoimista.»

»Minä jouduin vähän riitaan Stan Graffin kanssa konttorissa. Hän alkaa käydä hävyttömän nenäkkääksi. Minä voin sietää yhtä ja toista, mutta silloin tällöin täytyy kohentaa arvovaltaani, ja minä nolasin hänet. 'Stan', sanoin minä — — No, minä sanoin hänelle tarkalleen, missä hän hairahtui. Merkillisenlaatuinen päivä tänään. Pitänyt mieltä omituisen levottomana.»

»Aaaaaummuaa — aa — a — —» Tämä maailman unisin ääni, pitkä haukotus. Mrs. Babbitt haukotteli hänkin ja näytti kiitolliselta, kun hän mutisi: »Mennäänkö maata, mitä? Ted ja Rona eivät kuitenkaan tule vielä moneen tuntiin. Tjaa, merkillinen päivä, ei niin kauhean lämmin, mutta kuitenkin — —Peijakas, minun tekisi mieleni — — — Jonakin päivänä teen pitkän automatkan.»

»Niin, se olisi hauskaa», haukotteli mrs. Babbitt.

Babbitt katsoi toiselle suunnalle oivaltaessaan, ettei halunnut häntä mukaan. Lukitessaan ovia ja katsoessaan, että ikkunat olivat kiinni, ja asettaessaan lämpöregulaattorin niin, että kamiiniluukut aukenisivat automaattisesti aamulla, hän huokasi hiukan yksinäisyydentunteesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä. Niin hajamielinen hän oli, ettei muistanut, mitkä ikkunanhakaset oli tarkastanut, ja niin hän hapuili takaisin pimeässä, ollen kompastua näkymättömiin, salakavaliin tuoleihin, ja tarkasti ne kaikki uudelleen. Hänen askeleensa olivat raskaat portaissa, kun hän kompuroi niitä ylös tämän suuren ja vaarallisen puolisalaisia kapinaliikkeitä sisältäneen päivän lopussa.

Ennen aamiaista hän palasi aina pohjoisessa maakylässä viettämiensä poikavuosien tapoihin ja olisi kernaasti keljuillut itsensä vapaaksi niistä moninaisista velvollisuuksista, joita kaupunkielämä toi mukanaan — parranajosta ja kylvystä ja sen kysymyksen ratkaisemisesta, oliko paita vielä kyllin puhdas täksi päiväksi. Iltaisin kotona ollessaan hän meni aina aikaisin maata ja suoritti järkevästi valmiiksi nämä inhoittavat asiat. Hänen ylellinen tapansa oli ajaa partansa istuen mukavasti lämpimällä vedellä täyttämässään kylpyammeessa. Tänä iltana saamme nähdä hänet paksuna, pyylevänä, punakkana, hiukan kaljuna, pyöreähkönä herrana, ilman silmälasien antamaa arvokkuutta, veteen vajonneena aina rintaan saakka, kalttaamassa saippuavaahdossa olevia poskiaan patenttiveitsellä, joka oli kuin pieni nurmenleikkuukone, ja hapuillen surumielisen juhlavana vedestä liukasta ja liikkuvaa saippuaa.

Hyväilevä lämpö tuuditti hänet unelmiin. Valo lankesi ammeen sisäpuolelle hienoihin vesikalvonväreihin, jotka vihertävänkimmelteisinä liukuivat pitkin valkoisen porsliinin mykevää pintaa, kun kirkas vesi lainehti. Babbitt katseli sitä laiskasti; hän huomasi kuinka hänen säärikarvojensa ilmarakkojen varjot, jotka kuvastuivat ammeen kiiltävälle pohjalle, olivat kuin ihmeellisiä sammalia. Hän molskautti hiljaa vettä, ja valoheijastukset taittuivat ja hyppelivät ja keinuivat. Hän oli onnellinen ja lapsellinen. Hän leikki. Hän siveli toisen paksun säärensä pohjetta.

Hanasta tippui vettä; siinä oli hivelevän hilpeä sävel: tippeti tip tip tip, tippeti tip tip tip. Hän kuunteli ihastuneena. Hän katseli arvokasta ammetta, hienoja nikkelihanoja, huoneen kaakeliseiniä, ja tunsi hyveen tyydytystä tietoisuudesta, että oli kaiken tämän ihanuuden omistaja.

Hän ryhdisti itseään ja puheli karskilla äänellä kylpykojeilleen.

»Tule tänne sinä! Nyt olet lorvaillut tarpeeksi!» nuhteli hän kavalaa saippuaa ja sanoi uhkaavasti kovalle kynsiharjalle: »Vai sinä, sen hutilus!» Hän saippuoi itsensä ja huuhteli ja kuivasi perusteellisesti; hän huomasi reiän turkkilaisessa kylpypyyhkeessä, pisti miettiväisenä sormensa sen läpi ja vaelsi takaisin makuuhuoneeseen vakavana ja taipumattomana kansalaisena.

Tuli tavattoman vaikuttava hetki, jossa oli pilke melodraamaa, aivan kuin hänen ajaessaan keskellä vilkasta liikennettä, kun hän otti esiin puhtaan kauluksen, huomasi sen olevan säröillä edestä ja repäisi sen rikki, jolloin se antoi suurenmoisen, viheltävän äänen.

Kaikkein tärkein toimi oli makuukomeron kuntoonpano.

Ei ole tunnettua, pitikö hän makuukomerostaan raittiin ilman vuoksi vaiko sentähden, että erikoisen makuuhuoneen pitäminen oli hienoa.

Aivan samoin kuin hän oli »Hirvi», Propagaattori ja Kauppiasyhdistyksen jäsen, aivan samoin kuin presbyterianisen kirkon papit määräsivät hänen uskontonsa yksityiskohtia myöten ja tasavaltaisen puolueen senaattorit pienissä, tupakansavuisissa huoneissa Washingtonissa ratkaisivat, mitä hänen piti ajatella aseistariisumisesta, tullitaksoista ja Saksasta, aivan samoin määräsivät suuret kotimaiset tehtailijat hänen elämänsä ulkonaisen muodon, määräsivät sen, minkä hän uskoi olevan omaa individualiteettiaan. Näiden ilmoittamat standarditavarat — hammastahtaat, sukat, autorenkaat, valokuvauskoneet, vedenpikakeittäjät — olivat hänelle ylimmän erinomaisuuden tunnus- ja esikuvia; ensin onnen, intohimojen ja viisauden kuvana, sitten sen korvauksena.

Mutta mikään näistä taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen merkeistä ei ollut niin tärkeä ja huomattava kuin makuukomero ja sen alla oleva lasiveranta.

Vuoteen järjestelyn menot olivat perusteelliset ja muuttumattomat. Viltit oli tiivistettävä jalkopäässä. (Sitäpaitsi tulisi mrs. Babbittin kanssa keskusteltavaksi, miksi palvelijatar oli jättänyt sen tekemättä). Vuodematto sijoitettiin niin, että hänen paljaat jalkansa osuivat sille, kun hän aamulla nousi. Herätyskello vedettiin. Lämminvesipullo täytettiin ja pantiin tasan kahden jalan päähän sängynpäädystä.

Nämä suurenmoiset toimet hän suoritti päättäväisyytensä voimalla; itsekuhunkin ryhtyminen ilmoitettiin mrs. Babbittille ja toimeenpantiin meluavasti. Vihdoin silisi hänen otsansa ja hänen lausumassaan »Hyvää yötä!» kaikui miehuuden voima. Mutta vielä vaadittiin rohkeutta. Kun hän oli vaipumassa horroksiin, juuri ensimmäisen suloisen levon alkaessa, tuli Doppelbraun auto kotiin. Hän sävähti hereille ja mutisi nuristen: »Miksi hemmetissä eräät ihmiset eivät voi mennä maata kunnolliseen aikaan?» Niin perehtynyt hän oli oman autonsa vajaanpano-otteihin, että odotti jokaista uutta otetta kuin taitava teloittaja, joka on tuomittu kidutettavaksi omalla kiristyspenkillään.

Auto oli härnäävän hilpeä ajettaessa sisään. Sen ovi avattiin ja paiskattiin taas kiinni, sitten työnnettiin vajanovi auki ja se kitisi kynnystä vasten, ja sitten taas auton ovi. Moottori surisi ylävietteisellä vajantiellä ja rätisi sitten vielä kerran räjähtävän kiivaasti, ennenkuin se suljettiin. Oven lopullinen avaaminen ja kiinnipaiskaaminen. Sitten hiljaisuus, hermostuttava hiljaisuus, kunnes vitkaisa mr. Doppelbrau oli tutkinut renkaansa ja vihdoin sulkenut vajan oven. Samassa silmänräpäyksessä vaipui Babbitt suloiseen unohduksen tilaan.

Zenithin kaupungissa istui tällä hetkellä Horace Updike pitäen lemmenpeliä Lucille McKelveyn kanssa tämän malvanvärisessä salissa Royal Ridgessä heidän palattuaan erään etevän englantilaisen romaaninkirjoittajan luennolta. Updike oli Zenithin virallinen poikamies, solakka kuusiviidettävuotias mies, jolla oli pehmeä ääni ja erikoislempenä kukat, kretongit ja backfischit. Mrs. McKelvey oli punatukkainen, sulava, tyytymätön, viehättävä, häikäilemätön ja suorapuheinen. Updike koetti vakiintunutta ensimmäistä otettaan — koskettaa hänen hermostunutta rannettaan.

»Älkää olko idioottimainen!» sanoi mrs. McKelvey.

»Tykkäättekö siitä kauhean pahaa?»

»En, ja siitä juuri minä tykkään pahaa.»

Updike siirtyi keskusteluun. Hän oli kuuluisa keskustelustaan. Hän puhui järkevästi sielun erittelystä, Long Island-polosta ja siitä kiinalais-vaasista, jonka hän oli löytänyt Vancouverissa. Mrs. McKelvey lupasi, että he tapaisivat toisensa Deauvillessa kesällä, »vaikka», huokasi hän, »siellä alkaa olla inhoittavan yksitoikkoista; vain amerikkalaisia ja sietämättömiä englantilaisia paronittaria.»

Ja Zenithissä istui tällä hetkellä eräs kokaiinin salakuljettaja ja eräs ilotyttö juoden cocktaileja Healey Hansonin kapakassa Front Streetin varrella. Kun kieltolaki oli voimassa ja Zenith oli tunnettu lainkuuliaisuudestaan, täytyi heidän tehdä cocktailinsa viattoman näköisiksi juomalla niitä teekupeista. Nainen nakkasi kuppinsa kokaiininsalakuljettajan naamaan. Tämä otti revolverinsa hihataskustaan ja niin sattui murhaamaan tytön.

Zenithissä istui tällä hetkellä kaksi miestä eräässä laboratoriossa. Seitsemänviidettä tuntia he olivat nyt istuneet laatimassa selostusta kumipreparaattia koskevista tutkimuksistaan.

Zenithissä oli tällä hetkellä neljä ammattiyhdistyksenjohtajaa neuvottelemassa, olisiko kahdentoistatuhannen hiilikaivostyöläisen sadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista tehtävä lakko. Näistä miehistä muistutti eräs helpostiärtyvää ja hyvinvoipaa maustekauppiasta, toinen jänkkinikkaria, kolmas virvoitusjuomatarjoilijaa ja neljäs venäläisjuutalaista näyttelijää. Venäjän juutalainen siteeraili Kautskya, Gene Dellsiä ja Abraham Lincolnia.

Tällä hetkellä oli eräs tasavaltalaisarmeijan sotavanhus kuolemaisillaan. Hän oli tullut sisäisestä sodasta suoraan eräälle farmille, joka, vaikka se virallisesti oli Zenithin kaupungin rajain sisällä, oli alkeellinen kuin uutisasutus aarniometsässä. Hän ei ollut milloinkaan ajanut automobiilissa, ei koskaan nähnyt kylpyammetta, ei koskaan lukenut muuta kirjaa kuin Raamattua, McGuffeyn lukukirjoja ja uskonnollisia tutkielmia. Hän uskoi, että maa oli latuskainen, englantilaiset Israelin kymmenen kadotettua heimoa ja Yhdysvallat kansanvaltainen valtio.

Tällä hetkellä siirrettiin työ siinä teräs- ja sementtikaupungissa, jonka Pullmoren traktoriyhtiön työpajat muodostivat, yövuorolle Puolan armeijalle tilattujen traktorien valmistamista varten. Kaupunki surisi kuin miljoona mehiläistä, sen suuret ikkunat hehkuivat kuin tulivuoren sisusta. Pitkin korkeita rauta-aitoja väikkyi valonheittäjien valo täyteisillä pihoilla, vaihderaiteilla ja aseellisten vahtipatrullien yllä.

Tällä hetkellä oli Mike Monday lopettamassa erästä kokousta. Mr. Monday, etevä evankelista, Amerikan kuuluisin protestanttinen ylimmäinen pappi, oli kerran ollut ammattinyrkkeilijä. Saatana oli ollut kohtuuton häntä kohtaan. Nyrkkeilijänä hän ei ollut saavuttanut muuta kuin vinon nenänsä, kuuluisan sanavarastonsa ja näyttämötottumuksensa. Herran palvelus oli ollut tuottoisampaa. Hän aikoi vetäytyä syrjään suurine omaisuuksineen. Se oli rehellisesti ansaittu, sillä, käyttääksemme viimeisen häntä koskevan artikkelin sanoja: »Pastori Monday, ponteva profeetta, on osoittanut olevansa maailman suurin pelastusagentti ja näyttänyt, että tehokkailla toimenpiteillä hengellisen uudestisyntymisen järjestelykustannukset voidaan saada ennenkuulumattoman vähäisiksi. Hän on kääntänyt yli kaksisataatuhatta kadotettua ja kallista sielua keskimäärin alle kymmenen dollarin kustannuksella kappaleelta.»

Maan suuremmista kaupungeista oli Zenith ainoa, joka oli epäröinyt alistaa paheitansa Mike Mondayn ja hänen pelastusasiamiestensä alaisiksi. Kaupungin yritteliäämmät järjestöt olivat äänestäneet hänen kutsumistaan — mr. George Babbitt oli kerran ylistänyt häntä eräässä puheessa Propagandakerhossa. Mutta hanke kohtasi vastarintaa erinäisten episkopaalisten ja riippumattomien pappien puolelta, noiden luopioiden, joita mr. Monday niin hienosti sanoi »joukoksi evankeliuminkaupustelijoita, joilla on tiskivettä suonissa veren sijasta, tyhjänkirkujiksi, jotka tarvitsevat lisää pölyä housunpolviinsa ja lisää karvoja laihoille vanhoille rinnoilleen.» Tämä vastarinta oli vaimennettu, kun kauppiasyhdistyksen sihteeri oli ilmoittanut eräälle työnantajakomitealle, että mr. Monday joka kaupungissa, missä hän esiintyi, oli kääntänyt puheensa työmiesten palkoista ja työajasta korkeampiin asioihin ja sillä tavoin estänyt lakkoja. Hänet kutsuttiin silmänräpäyksessä.

Neljänkymmenentuhannen dollarin rahasto merkittiin menojen suorittamiseksi; Markkina-aukealle oli rakennettu Mike Monday-tabernaakkeli, johon mahtui viisitoistatuhatta kuulijaa. Täällä oli profeetta tällä hetkellä pitämässä päättäjäispuhettaan:

»Tässä kaupungissa on olemassa joukko ovelia yliopistonprofessoreita ja teetähörppiviä idiootteja, jotka väittävät, että minä olen raakalainen ja arkkivekkuli, ja että minun historialliset tietoni ovat olemattomat. Ah, on olemassa joukko villapartaisia kirjatoukkia, jotka luulevat tietävänsä enemmän kuin Kaikkivaltias ja jotka pitävät kaikkinaista saksalaista tiedettä ja siivotonta saksalaista kritiikkiä Herran yksinkertaista ja selvää sanaa parempana. Ah, on olemassa teikaroiva sikermä lellipoikia ja räkänokkia ja täitakkeja ja uskonnottomia ja olvipulleita kynäilijöitä, jotka sylkevät sisästään mädännäisyyttänsä ja rääkyvät, että Mike Monday on humpuuki ja täynnä törkyä. Nuo koiranpenikat nalkuttavat nyt, että minä hyödyn evankeliumikaupoista, että minä teen tämän kaiken vain rahasta. Kuulkaas sitten, hyvät ihmiset! Minä tarjoan niille hulttioille tilaisuuden! Nouskoot ylös heti paikalla ja sanokoot minulle suoraan vasten naamaa, että minä olen lurjus ja valehtelija ja moukka! Mutta jos he sen tekevät — jos he sen tekevät — niin älkää pyörtykö kummastuksesta, jos jotkut noista kurjista valehtelijoista saavat pläiskähtävän puustin Mikeltä, mäiskäyksissä koko Jumalan Leimuavan Vanhurskauden ponsi! No, käykää päälle nyt, pojat! Kuka sitä sanoo? Kuka sanoo, että Mike Monday on humpuuki ja raaka retku? Mitä? Enkö näe kenenkään nousevan? No, siinähän näette! Niinpä arvelen, ettei kunnon väki tässä hyvässä kaupungissa tästedes viitsi kuulla tuota räyhinää aidan toiselta puolen; minä uskon, että ette viitsi kuunnella noita keljuja, jotka tuomitsevat ja herjaavat ja räyhäävät ja lörpöttelevät ja oksentavat yököttävää ateismia; ja te tulette kaikki tyynni, tarmonne ja kunnioituksenne joka hivenellä, kaikki tyynni tekemään propagandaa Jeesuksen Kristuksen ja hänen iankaikkisen laupeutensa ja rakkautensa hyväksi!»

Zenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri
Kurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä
radiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä,
Pragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa.

»Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia, jättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane.

»Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä yhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain suuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille hautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti.

Doane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut suorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan valamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu yhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin Englanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia samaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri samaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon, ja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All right' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan Englantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain Ranskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia!

— Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan Ingersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla hinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän aikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan, kun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä hammastahdasilmoituksessa Saturday Evening Postin takasivulla —jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia, muutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia ja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee, sanokaamme Floral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää. Ei ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä välitän siitä, että ne on valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava.

— Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan kaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa. Kappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset, ahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja ja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä vekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin älykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän yhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen.

— Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että
Zenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai
Lyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —»

»Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch.

»No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan kaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen mielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —»

»Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä sinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka olen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä tahdon saada drinkin.»

Zenithissä neuvottelivat tällä hetkellä Jake Offutt, poliitikko, ja Henry T. Thompson. Offutt sanoi: »Meidän on saatava tuhma vävynne Babbitt siihen hommaan. Hän on niitä isänmaallisia ukkeleita. Kun hän ottaa käsiinsä jonkin kiinteimistön sakin laskuun, niin hän saa asian näyttämään siltä, kuin olisimme kuolla rakkaudesta rakastettuun kansaan, ja minä haluan todellakin ostaa arvossapidetyn aseman — kohtuullisella hinnalla. Minä vain mietin, kauanko tämä mahtaa käydä laatuun, Hank. Me olemme turvassa niin kauan kuin kiltit pikkupojat, kuten George Babbitt ja kaikki kunnon työnjohtajat, uskovat, että te ja minä olemme innokkaan isänmaallisia. Tässä hommassa on tosiaan kunniallisella poliitikolla aika hyvä saalis tiedossa, Hank, kokonainen kaupunki, joka ahertaa hankkiakseen meille sikareja ja paistettuja kananpoikia ja miestä väkevämpää ja joka nousee meidän lippuamme vastaan raivostuneena, silmittömästi raivostuneena, heti kun joku semmoinen räyhääjä kuin Seneca Doane tulee penkomaan peliä! Vakavasti puhuen, Hank, minunkaltaiseni ovela kettu häpeisi, ellei hän lypsäisi sellaista karjaa, joka suorastaan tulee ja mylvimällä sitä pyytää! Mutta Raitiotieyhtiö ei voi suorittaa kaappauksiansa niin hienosti kuin sillä oli tapana. Minä mietin, milloin — — — Hank, toivoakseni voimme keksiä jonkin keinon karkoittaaksemme sen Seneca Doanen kaupungista. Näes, kysymys on: hän taikka me!»

Zenithissä makasi tällä hetkellä kolmesataaneljä- tai -viisikymmentätuhatta Tavallista Ihmistä vuoteissaan ja nukkui, valtavana läpinäkymättömänä varjona. Köyhäinkorttelissa toisella puolen rautatietä eräs nuori mies, joka oli ollut työttömänä puoli vuotta, väänsi nyt kaasuhanaa ja tappoi itsensä ja vaimonsa.

Tällä hetkellä Lloyd Mallam, runoilija, Hafizin Kirjakaupan omistaja, kirjoitti valmiiksi rondoa, joka kuvasi, kuinka hauskaa elämä kesken taisteluita oli ollut keskiajan Firenzessä ja kuinka ikävää ja yksitoikkoista se oli niin proosallisessa kaupungissa kuin Zenith.

Ja tällä hetkellä kääntyi George F. Babbitt raskaasti sängyssään — ja tämä viimeinen kääntyminen merkitsi, että hän oli saanut kyliänsä huolestuttavasta nukkumispuuhasta ja todella nukkui.

Hän oli heti ihmeellisessä untenmaassa. Hän oli jossakin vierasten ihmisten joukossa, jotka nauroivat hänelle. Hän hiipi pois, juoksi pitkin yöpimeän puutarhan käytäviä, ja veräjällä odotti unitytti. Tämän rakas, levollinen käsi silitti hänen poskeansa. Hän oli jalo ja viisas ja rakastettu; lämmintä norsunluuta olivat tytön käsivarret, ja vaarallisten nummien takana kimmelsi ihana meri.