KAHDEKSAS LUKU.
1.
Suuret tapahtumat Babbittin elämässä olivat salainen etuoikeuden hankkiminen kiinteistöjen ostamiseen Lintonissa eräiden raitiotieyhtiön virkamiesten laskuun ennen julkista tiedoksiantoa, että Linton-kadun raitiolinjaa pitennettäisiin, ja eräät päivälliskutsut, jotka olivat, kuten hän riemuiten kertoi vaimollensa, »oikeat hienostonpidot, vieläpä kerrassaan oikea semmoinen korkeamman tyylin tilaisuus, jossa oli kaupungin terävimmät päät ja hienoimmat naiset». — Se oli niin kiintoisa tapaus, että hän melkein unohti aikomuksensa matkustaa Maineen Paul Rieslingin kanssa.
Babbitt, vaikka olikin Catawban kylässä syntynyt, oli kohonnut sille yhteiskunnalliselle suurkaupunkitasolle, jolla isäntä voi tarjota päivälliset noin neljälle hengelle suunnittelematta sitä enempää kuin päivän pari ennakolta. Mutta päivälliset kahdelletoista hengelle kukkakaupasta hankittavine kukkineen ja kaikkine kristalleineen antoivat Babbitteillekin päänvaivaa.
Kaksi viikkoa he tutkivat ja pohtivat vieraslistaa.
Babbitt ihmetteli: »Luonnollisestihan me olemme tiptop itse, mutta kuitenkin, ajattele, että voimme kutsua niin kuuluisan runoilijan kuin Chum Frinkin, miehen, joka vain noin yhdestä runosta päivässä ja muutamista ilmoituksista haravoi viisitoistatuhatta dollaria vuodessa!»
»Niin, ja Howard Littlefieldin. Tiedätkö, pari iltaa sitten kertoi
Eunice, että hänen pappansa puhuu kolmea kieltä», sanoi mrs. Babbitt.
»Pyh! Se ei ole mitään! Sen minäkin teen — amerikkaa, pesäpalloa ja pokeria!»
»Minusta ei ole hienoa laskea leikkiä sellaisesta asiasta. Ajattele, kuinka ihmeellistä mahtaa olla osata kolmea kieltä, ja miten paljon siitä on hyötyä ja — — Ja kuinka me semmoisten ihmisten seuraan saatamme kutsua Orville Jonekset, sitä minä en käsitä.»
»Ei, kuule, Orville on hemmetin terhakka mies!»
»Niin, sen tiedän, mutta — — — Pesulaitos!»
»Minä myönnän, että pesulaitos haiskahtaa toisenlaiselta kuin runous tai kiinteistöjen välitys, mutta se on yhdentekevää. Orvy on hemmetin terävä. Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan puutarhanhoidosta? Kultaseni, se mies voi sanoa sinulle jok'ainoan puun nimen ja muutamista vielä niiden kreikkalaiset ja latinalaisetkin nimet! Sitäpaitsi me olemme Joneksille päivällisen velkaa. Ja sitten, hornan hovissa, täytyyhän meillä olla muutamia moukkiakin kuuntelijoina, kun semmoinen sikermä puhetaitureita kuin Frink ja Littlefield näyttää kykyään.»
»Niin, kuule, minä olin juuri ajatellut puhua siitä asiasta — minun mielestäni pitäisi sinun isäntänä todellakin pysytellä hiukan syrjässä ja kuunnella ja antaa vieraillesikin tilaisuutta puhua silloin tällöin.»
»Ohoo, vai niin, jaa, niinkö sinä meinaat! Tietysti! Minä koko ajan mukamaste, minä! Ja minä olen vain liikemies, minä — niin tietysti — minä en ole filosofian tohtori niin kuin Littlefield enkä runoilija, eikä minulla ole mitään sanottavaa! No, kuulepas kuitenkin; juuri pari päivää sitten tuli sinun ihailemasi Chum Frink minun luokseni kerhossa ja pyysi saada tietää, mitä ajattelin Springfieldin koulun obligatiolainasta. Ja kuka sen hänelle sanoi? Juuripa minä! Usko pois, minä sen tein! Minun vähäpätöisyyteni! Saat uskoa, että minä sen tein. Hän tuli kysymään minulta, ja minä tein hänelle tarkan selon siitä! Sen saat uskoa! Ja hän oli hemmetin iloinen saadessaan kuunnella valmista, ja — — — Minun velvollisuuteni isäntänä!
»Kyllä minä luulen tuntevani isännän velvollisuuteni, ja usko pois — — —»
Orville Jonekset kutsuttiin.
2.
Aamulla ennen päivälliskutsuja oli mrs. Babbitt rasittava.
»Nyt, George, täytyy minun voida luottaa siihen, että tulet ajoissa kotiin tänä iltana. Muista, että sinun täytyy pukeutua.»
»Hmmm. Minä näen Advocatesta, että presbyterianisen kirkon Pääkokous on päättänyt luopua Kansainvälisestä Kirkkoliikkeestä. Se — —»
»George! Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tulla aikaisin kotiin pukeutuaksesi illalla.»
»Pukeutuakseni? Eikä helvetissä! Minä olen puettu! Luuletko sinä, että minä menen konttoriin alusvaatteissani?»
»Minä toivoisin, ettet puhuisi säädyttömästi lasten kuullen! Ja sinun täytyy pukea smoking yllesi!»
»Sinä tarkoitat kai smokeriani. Saat uskoa, että kaikista heikkarinmoisista, maanmahdottomista kidutuskappaleista, joita koskaan on keksitty — —»
Kolme minuuttia myöhemmin, kun Babbitt oli ynissyt »No niin, enpä tiedä puenko vai enkö» tavalla, joka osoitti, että hän aikoi sen tehdä, jatkettiin keskustelua.
»Ja sitten, George, et saa unohtaa poiketa kotimatkalla Vecchiaan noutamaan jäätelöä. Heidän vaununsa on rikki enkä minä uskalla antaa heidän lähettää sitä — — —»
»Joo! Sinä sanoit sen minulle ennen aamiaista!»
»Niin, mutta et saa unohtaa sitä. Minä saan tehdä työtä puolikuoliaaksi koko päivän opettaakseni tyttöä, jonka tulee auttaa tarjoilussa — —»
»No, se nyt kumminkin on joutavaa, eri avun ottaminen ruokaa varten.
Matilda voisi täydellisesti — —»
»— — ja minun täytyy mennä ostamaan kukat ja järjestää ne ja sijoittaa ja hankkia suolamantelit ja katsoa kananpoikia ja järjestää lasten illallinen yläkerrassa ja — — — Minun täytyy yksinkertaisesti voida luottaa siihen, että sinä ajat Vecchiaan ja noudat jäätelön.»
»Jaaaaa_a_! Hemmetissä, minä tuon sen!»
»Ja sinun on vain mentävä sisään ja sanottava, että olet tullut noutamaan jäätelön, jonka mrs. Babbitt tilasi eilen puhelimessa, ja se on valmiina sinua odottamassa.»
Kello puoli yksitoista soitti mrs. Babbitt hänelle, ettei hän vain unohtaisi jäätelön noutamista Vecchialta.
Silloin pälkähti hänen päähänsä äkkiä kamala ajatus. Hän ajatteli, tokko Floral Heights-päivälliset tosiaan mahtoivat olla kaiken sen vietävän vaivannäön arvoisia, minkä ne aiheuttivat. Mutta hän katui herjaustaan jännittävässä askartelussaan ostaakseen cocktaileihin tarvittavia aineksia.
Näin tapahtui pirtuhankinta vanhurskauden ja kiellon valtakautena:
Hän ajoi keskikaupungin suorilta, suorakulmaisilta kaduilta Vanhan kaupungin kiemurteleville takakaduille — epäsäännöllisiin kortteleihin, jotka ovat täynnä likaisia varastohuoneita, ja sieltä edelleen laitakaupungille, joka aikanaan oli ollut kaunis hedelmäpuutarha, mutta nyt oli halpojen hotellien ja bordellien ryteikkö. Jännittäviä väreitä tuntui selkäpiissä ja vatsaontelossa, ja hän katsoi jokaista poliisikonstaapelia niin hartaan viattomana kuin mies, joka rakastaa lakia ja ihailee voimaa ja haluaisi jäädä leikkimään heidän kanssaan. Hän pysäytti autonsa korttelin päähän Healy Hansonin kapakasta ja mutisi huolestuneena: »Peijakas, jos joku nyt näkisi minut, niin ne varmaankin luulisivat, että minä olen täällä asioissa.»
Hän astui huoneistoon, joka oli omituisen samankaltainen kuin entinen, ei-kieltolain ajan kapakka, pitkä, tahrainen tiski, sahajauhoja edessä ja himmennyt peili takana, honkapöytä, jonka ääressä eräs likainen ukko uneksi edessään lasi, jossa oli jotakin whiskyltä näyttävää, ja tiskin ääressä kaksi miestä, jotka joivat jotakin oluennäköistä ja tekivät sen vaikutuksen kuin siinä olisi ollut iso väkijoukko, niinkuin kaksi miestä baarissa aina tekee. Baarimestari, pitkä, kalpea ruotsalainen, timantti sinervässä kaulahuivissaan, tuijotti Babbittia, kun tämä oikopäätä kiipesi tiskille ja kuiskasi: »Minä olisin, tuota — — Eräs Hansonin tuttava neuvoi minua tänne. Minä olisin halunnut vähän giniä.»
Baarimestari katsoi häneen kuin pahastunut piispa. »Te olette tullut väärään paikkaan, ystäväni. Me myömme vain alkoholittomia juomia täällä.» Hän puhdisti tiskiä rievulla, joka itse olisi kaivannut hiukan puhdistamista, ja tirkisti käsivartensa yli hangatessaan.
Vanha uneksija pöydän ääressä huusi rukoilevasti baarimestarille:
»Oskar sinä, kuulehan vähän!»
Oskar ei kuullut.
»Häh, Oskar, kuulitko sinä, etkö kuule mitä minä sanon? Kuuletko sinä?»
Tyhjäntoimittajan ränstynyt ja lääpystävä ääni, oluen miellyttävä tuoksu herätti Babbittissa omituisen hiukaisevan tunteen. Baarimestari meni nyrpeän näköisenä tiskin ääressä istuvia miehiä kohti. Babbitt seurasi perässä, varovasti kuin kissa ja sanoi pyytelevästi: »Kuulkaa, Oskar, minä tahtoisin puhutella mr. Hansonia.»
»Mitä te hänestä tahdotte?»
»Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan. Tässä on käyntikorttini.»
Se oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja punaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt harjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin se olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata sanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi: »Minä katson, onko hän lähettyvillä.»
Sisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori mies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita, napittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy Hanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät ja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt vähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä (kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut sataviisikolmatta dollaria.
»Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen George Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin hyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.»
»Vai niin. Entä sitten?»
»Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että te voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena, kun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa Jakelle minusta, jos tahdotte.»
Hanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja saapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa oli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja epäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin kulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä.
Tällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta päätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria litrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan kerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko asian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys — Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt odottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä lieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä valkoisissa käsissään.
»Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän.
»Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te voisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.»
»Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä. Ei mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi kunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että haluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.»
»Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena esiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua kosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit laskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois.
Hän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa alle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän myhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille oikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että hänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti vaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli — — —» ja ajoi takaisin.
Vecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin Ravintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison Vecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa tunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän leivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin loppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin kolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä tortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa.
Vecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus, kipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin ja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä munavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi ja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään odottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän kuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa. Ensimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt:
»George, muistitko käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?»
»Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?»
»On! Usein!»
»Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan väsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin Vecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä, jotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat itseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän vatsansa — — —»
»Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa sinusta on katsella kauniita tyttöjä!»
Babbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire tunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta, jolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi makuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta ruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan, pitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin vakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän voitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä kertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen ympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli tyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja taputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut George Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi jäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää smokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä innostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä en tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat näkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät selälleen!»
Hän marssi majesteetillisesti alas sekoittamaan cocktaileja. Hakatessaan jäätä, puristellessaan sitruunoita ja kerätessään valtavan kasan laseja, pulloja ja lusikoita tarjoiluhuoneen tiskipöydälle hän tunsi itsensä yhtä arvovaltaiseksi kuin baarimestari Healy Hansonin kapakassa. Mrs. Babbitt sanoi tosin hänen olevan tiellä, ja Matilda ja aputyttö livahtelivat hänen ohitseen, kyhnäsivät häntä ja huusivat: »Olkaa hyvä ja avatkaa ovi!» kulkiessaan läpi tarjottimia kantaen, mutta tänä ylevänä hetkenä hän ei kiinnittänyt heihin huomiota.
Paitsi uutta ginpulloa kuului hänen kellariinsa puoli pulloa Bourbon-whiskyä, neljännes italialaista vermuuttia ja noin sata tippaa pomeranssibitteriä. Hänellä ei ollut varsinaista cocktailheilutinta. Heilutin olisi ollut kevytmielisyyden todistus, juomarin tunnusmerkki, ja Babbitt inhosi joutumista juomarin maineeseen vielä enemmän kuin rakasti ryyppyä. Hän sekoitti kaatamalla astiasta toiseen, hän kaateli ylvään arvokkaasti, pitäen keittopullojaan voimakkaan sähköllekin päällä, hänen naamansa hehkui, paidanrinnus hohti valkoiselta, ja tiskipöydän vastakiilloitettu kupari loisti kullanpunaisena.
Hän maistoi pyhää nestettä. »Sittenhän on saakeli, jos ei tämä ole melkein oikeaa, hienoa, vanhaa cocktailia! Eräänlaista Bronxia ja hiukan Manhattania. Ummmm. Halloo, Myra, haluatko pienen pisaran, ennenkuin vieraat tulevat?»
Mrs. Babbitt, esiliina harmaan hopeapitsisen päivällispuvun yllä, meni saliin, siirsi jokaista lasia neljännestuuman verran, riensi takaisin, järkähtämätön päättäväisyyden ilme kasvoissaan, loi häneen ilkeämielisen katseen ja ärähti: »En totisesti!»
»Vai ei rouva», vastasi Babbitt huolettomalla, leikkisällä äänellä, »mutta herra luullakseni kyllä tahtoo».
Cocktail täytti hänen mielensä hurjalla ilolla, jonka takana hän tunsi arveluttavaa halua — kiitää huikeaa menoa autolla, suudella tyttöjä, laulaa, olla sukkela. Hän koetti saavuttaa takaisin menetetyn arvokkaisuutensa julistamalla Matildalle:
»Minä aion panna tämän cocktailkannun jääkaappiin. Mutta älkää millään muotoa sitä kaatako!»
»Ei toki.»
»Olkaa kaikin mokomin varovainen. Älkää vain menkö panemaan mitään tänne ylähyllylle.»
»En toki.»
»Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja kaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin varovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan. Hän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin Myra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan ja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään laiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen.
Kun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset odottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut ruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä aikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat asiaan isännän puolelta Floral Heightsissä.
Vieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi Raitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla talousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä» kuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien asiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos Valkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin, että se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta hienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka ei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka päivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä suuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut, vaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten» luoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan huolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia kenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen erikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi, vaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta toiselle nimellä »Chum».
Heidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli vaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät kaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan päättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät miehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies, pitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen herra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään silkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan ylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka osoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä; Orville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu, ei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset hammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja puhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että he tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän oppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua, mutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä tuntuivat heidän urheat tyyppinsä.
Cocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden valmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi teennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan viileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He tulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli saapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko voivanne sietää hiukan lakien rikkomista?»
He katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti rillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli:
»Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch on kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa lainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua johonkin rikolliseen!»
Gunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti kättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin asetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin tarkoittavan sitä rikosta.»
Naurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs.
Ihanhan häntä voisi luulla viattomaksi.»
Babbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain kaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden hälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen monine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä. Miehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!» ja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä pettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain hedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta, kun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta kun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa unelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain nähdä unta!»
Kahta tuntia ennen Frink oli saanut valmiiksi lyyrillisen sanomalehtirunon, joka alkoi näin:
»Minä istuin syvissä mietteissäin, revin tukkaani ja huokasin näin: 'Ah, hulluja niitä vieläkin on, jotka tahtovat jälleen turmiohan, kun soisivat pystyyn kapakan, tuon sielun ja tarmon surmaajan!» Sen myrkkyryyppyjä kaipaa en, kun nautin riemusta keväimen, joka luo, kuin lapsen, kirkkahaks minun sieluni, pahasta vapahaks!'»
Babbitt joi muiden mukana; hänen satunnainen synkkyytensä oli haihtunut; hänen mielestään nämä miehet olivat maailman parhaita, hän olisi tahtonut antaa heille tuhat cocktailia.
»Arveletteko sietävänne vielä yhden?» huusi hän. Naiset torjuivat naureskellen, mutta miehet sanoivat — harjaantuneeseen, jalomieliseen, hauskaan sävyyn, mutta ahnain katsein: »No niin, enhän tahdo, että loukkaannut minuun, Georgie — — —»
»Täältä tulee vielä pieni ylimääräinen pisara itsekullekin», ja itsekukin vastasi: »Purista karahvia, George, purista sitä!»
Kun kannu oli toivottoman tyhjä, seisoivat he keskustellen kieltolaista. Miehet keinuskelivat kantapäillään, pistivät kädet housuntaskuihin ja esittivät mielipiteitään osoittaen sitä kopisevaa syvämielisyyttä, joka on ominaista hyvinvoivalle miehelle hänen toistellessaan perinpohjin puituja väitteitä asiasta, josta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta.
»Jos minä saan sanoa», sanoi Vergil Gunch, »niin minun käsitykseni mukaan, ja minä voin puhua kuin kirja, sillä minä olen kuullut monia tohtoreita ja herroja, joiden pitäisi se tietää, minun käsitykseni mukaan on hyvä asia, että päästään kapakoista, mutta ihmisten pitäisi sentään saada olutta ja keveitä viinejä.»
Howard Littlefield huomautti: »Ihmiset yleensä eivät huomaa, että on vaarallista loukata persoonallista vapautta. Mainitsen esimerkin: Baierin — luullakseni se oli Baierin — niin, niin oli, Baierin kuningas antoi 1862, maaliskuussa 1862, julistuksen, ettei karja saa käydä laitumella valtion maalla. Maalaisväestö oli nurkumatta alistunut raskaisiin verotaakkoihin, mutta kun tämä julistus annettiin, teki se kapinan. Ehkä se oli sittenkin Saksissa. Mutta se osoittaa joka tapauksessa, kuinka vaarallista on kajota persoonalliseen vapauteen.»
»Joo, se on oikein — kenelläkään ei ole oikeutta kajota persoonalliseen vapauteen», sanoi Orville Jones.
»Mutta ei sentään tule unohtaa, että kielto on sangen hyvä työväenluokalle. Estää sitä tuhlaamasta rahojansa ja heikentämästä työkykyään», sanoi Vergil Gunch.
»Se on kyllä totta. Mutta vika on pakkokeinoissa», väitti Howard Littlefield. »Kongressi ei keksinyt oikeaa järjestelmää. Jos asia olisi ollut minun määrättävissäni, olisin järjestänyt sen niin, että juomarit olisivat saaneet vastakirjoja, ja sitten olisimme pitäneet huolta avuttomasta työmiehestä — estäneet häntä juomasta — emmekä kuitenkaan olisi loukanneet vertaistemme oikeuksia ja persoonallista vapautta.»
He nyökkäsivät, katsoivat ihaillen toisiinsa ja sanoivat vahvistavasti
»Se on oikein, se olisi tehnyt säväyksen.»
»Minua huolestuttaa se, että useimmat niistä vekkuleista rupeavat käyttämään kokaiinia», huokasi Eddie Swanson.
He nyökkäsivät vielä vakuuttavammin ja sorisivat:
»Se on totta. Se vaara on aina olemassa.»
Chum Frink selitteli: »Kuulkaa, minä sain tässä eräänä päivänä mainion reseptin, miten valmistetaan kotipanoista olutta, otetaan — — —»
Gunch keskeytti hänet: »Odota! Anna minun sanoa omani!» Littlefield hirnui: »Olutta! Heikkari! On vain annettava ciderin käydä!» Jones puuttui puheeseen: »Minulla on semmoinen resepti, joka kelpaa!» Swanson rukoili: »Oi, kuulkaa, antakaa minun kertoa tarina — — —» Mutta Frink jatkoi päättävästi:
»Otetaan ja kootaan herneenpalkoja ja kaadetaan viisikolmatta litraa vettä viiteenneljättä litraan herneenpalkoja ja keitetään seos, kunnes — —»
Mrs. Babbitt kääntyi heidän puoleensa vetoavan kohteliaasti —Chum Frink riensi selittämään loppuun mainiota olutreseptiänsä ja emäntä sanoi iloisesti: »Päivällinen on valmis.»
Herroilla oli pientä ystävällistä kinaa, kuka menisi sisään viimeisenä, ja heidän mennessään hallin läpi ruokasaliin sai Vergil Gunch kaikki nauramaan luikkaamalla: »Jos en minä saa istua Myra Babbittin vieressä ja pitää hänen kädestään kiinni pöydän alla, niin en halua olla mukana — silloin minä menen kotia.» Salissa he sitten seisoivat neuvottomina, kunnes mrs. Babbitt hermostuneesti sanoi: »Antakaa kun katson — — Oo, minä olin tosin aikonut hankkia kauniita käsinmaalattuja kortteja, mutta — — Oo, niin; Mr. Frink, Teidän paikkanne on täällä!»
Päivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja salaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta kananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä.
Tavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa; flirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja keittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien vaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli vielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli saanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän:
»Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin haluan kahdeksasta dollarista litran — —»
»Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä laatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu seisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja sanoo — — —»
»Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto — — —».
»Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa kieltolakikysymyksessä — — —»
»Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä ja kaikkinaisia — — —»
»Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en aio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan amerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!»
Mutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei missään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki keskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole kuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.»
Vasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi keskustelu muille aloille.
Vergil Gunchista sanottiin usein ja ihaillen: »Hemmetti, sillä miehellä on ihan ihmeellinen kyky! Ajatelkaa, hän saattaa naisten läsnäollessa kertoa mitä uskalletuimman jutun ja kaikki naiset nauravat itsensä pilalle, mutta jos minä, piru vieköön, yritän puhua jotakin, joka on vaikka kuinka vähän sinnepäinkään, niin saan ihan hirveästi kynsilleni!» Nyt ihastutti Gunch heitä huutamalla mrs. Eddie Swansonille, nuorimmalle naisista: »Louetta! Minun onnistui kehveltää Eddien avain hänen taskustaan, ja mitä sanotte, jos te ja minä hiipisimme kadun yli, kun ei kukaan huomaa katsoa. Minulla olisi jotakin», lisäsi hän viehkeästi iskien silmää, »äärettömän tärkeää sanomista teille!»
Naiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen vallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille erästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.»
»Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt.
»Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on eräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä Etelämerensaarilla, ettekä te voi aavistaa! Se on kirja, jota ei saa ostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!»
»Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!»
Orville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän kertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän kertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä loppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja rohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen.
Chum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän nauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan nähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman parhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte tuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten parissa, joissa on eloa.»
»Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita ihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua! Hehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.»
»Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson.
»Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi
Vergil Gunch.
»Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky arvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa Ford-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield.
»Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista tilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa», sanoi Chum Frink.
»Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole tarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy sanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella runoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin Howard. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain keskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja sivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.»
Orville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät kuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat ohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on valittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!»
»Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden liikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.»
»Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta arvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä ole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa, niinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean kateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan, täytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi, että minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille puhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin sanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä vain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa isä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei hän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän nyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko, joukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi! Niin, kateellisia, kateellisia ne ovat.»
Chum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä eniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte anteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon ja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan aikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen moukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely ja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin hän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.»
Verg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on heikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme taiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä tuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja koettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää, johon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina sanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii saamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota, eikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli siellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja yhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan kivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo — sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo pikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja niillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne maan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi kuin Zenith!»
3.
Niin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin kanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja ruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja etevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili hämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet tunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa tunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä:
»Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti. Minä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä jokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen sitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras jättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla milloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa kirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja onnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua; senhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä miehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on pysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on kirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä miestä, joka on Amerikan todellinen nero? Sitä miestä, jonka nimeä te ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta tulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta ja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa ilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin:
Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — Mutta — näin meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun, joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia.
Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista, sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa!
Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen, joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin tanssiaskelin kuljette elämän permannolla!
Joko nyt hoksaatte?
»Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla miehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka, hemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla kokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa: tuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa oikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa minulle ja minä nostan lakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se on hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi ostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano minulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.»
Frink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle tyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista Javelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi päätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta Javelinista. Mitä pidätte tästä? —
»Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla. Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön. Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin koetat maan viehkeintä vehjettä — Javelin-autoa!»
»Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.»
Koko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa.