YHDEKSÄS LUKU.
1.
Babbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää huudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta kai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin voima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän kävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita.
Floral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa, varsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei ollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta kaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja keittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että heillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa tuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta lainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että sota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä, että he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia» ilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla rahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty kunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja lopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat puodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa, lukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan ilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota purkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan.
Swansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista.
Koko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa uutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen, liian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin:
»Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta on mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?»
»Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.»
»Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs.
Babbitt.
»Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!» raivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen olkapäitään.
»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni, että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»
Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen, paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua, liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta, hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän tehtävään kuului.
Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi. »Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä, kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.
Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin bridgeä.
Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin. Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä tahtoisin päästä pois — kaikesta.»
Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.
Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia» ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen hämillisenä.
Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa kaikesta semmoisesta.
»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»
»Niinkö teen?»
»Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.»
»Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.»
»No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen kanssa.»
»Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —»
»Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?»
Louetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta muuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin unelmiin.
Babbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla valloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin bridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink, pieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan spiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin — se on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.»
Seuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä sukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat alhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin, tehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi ja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän ympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä juoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä.
Babbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon, kun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä.
He istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He hätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa himmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat hengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman hilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin masentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He tuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että ne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi tehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta.
Frink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö yksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus.
»Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät yhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink.
Mrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me olemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?»
»Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä luulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut puolisonsa.
»Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan päntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa», sanoi Babbitt.
»Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson.
»Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun olette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson.
»Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil Gunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen vanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä, tietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi, jos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä itsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.»
»Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla oli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse, jos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista vanhanaikaista moskaa kuin Dante.»
Frink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!… Oi, hymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten henki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa sanoja.»
»Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat, Helvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta. »Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos tässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää saada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen aikaan — — —»
Kopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen.
Hän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana».
Frink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki kopahutti oikean kirjaimen kohdalla.
Littlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa,
Messire?»
»Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me iloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi Dante.
Piiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti natistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?»
Babbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita spiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän kuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien luncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista. Mutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä intelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi melkein samaa kuin sosialisti!»
Ei kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa. »Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju, josta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi päästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys valloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö Dante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä.
Kiltti Dante vastasi nöyrästi.
Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — — Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä. Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»
Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»
Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan niin että hän käsittää sen. Sano näin: 'Buena giorna, señor, com sa va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor?'»
2.
Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen: »Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin. — Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen. (»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun Howard Littlefield luennoi:
»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä: »Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle — — —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)
He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut niin hauskaa!»
Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli: »Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi kyynillisesti vaimonsa puoleen.
Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän, että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»
Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne päinkään.»
»Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat paistetut kananpojat todella herkullisia.»
»Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras kananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.»
»Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa ollut suorastaan suurenmoinen?»
»Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin aikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa nelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan sähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen.
»Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi ollut hauskaa.»
»Oli tietysti. Tietysti oli.»
»George! Mikä sinun on?»
»Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti konttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.»
»No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme
Maineen, kultaseni.»
»Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi peittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne aikaisin.»
»Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.»
»Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä tahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia suuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus.
»No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa talon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos katsot meillä olevan varaa.»
»Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi viime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin lähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.»
»George! Etkö sinä tahdo, että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli liian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti loukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä keitetty punajuurikas.
»Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul Rieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra. »Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on hyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen. »Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä voisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin taas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa Myraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin helluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa kaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki miesten temppujen yrittäjät.
Myra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
»Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä sinun viihtymistäsi?»
Tämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva sylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää, että minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy hoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —»
Nyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on matkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta te pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä olalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi hermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei vanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa.
Myra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä kaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!»
Monta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän valveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen, että oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin tuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus.