KYMMENES LUKU.
1.
Ei mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut yhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä oli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin makuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin sisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus, balkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli äärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat.
Babbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa. Rieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus levottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen, valkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan hyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa ihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden. »Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän tanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta kesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä vastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti.
Hän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville Joneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu muistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen Otis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen narri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat epäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa, jossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta kiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa! Pannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa Georgiea tanssimaan kunnollisesti.»
Babbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta Maineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä alkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin Zilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti jonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty.
»Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki! Te luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo näyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo, jos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin tulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee myöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan kantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin räjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään. Hän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain senvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun olisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin kuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri hävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään.
— Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo raakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä kiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä tavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja sanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle aivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi: 'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi hän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön tolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä pysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä minä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät astu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille, nuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin minä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa teidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin sietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka suvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille kiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina tietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä on edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi siinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja silloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —»
»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki, että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan asian olla.»
»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan, hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä olen antanut olla — — —»
»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»
»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»
»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!» suhditteli mrs. Babbitt.
»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»
»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui — ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»
»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»
»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken. Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»
Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan syyhytti.
Zilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä voit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä. Paksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen hänellä ei ole rohkeutta!»
»Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti lämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet — ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi Zillalle:
»Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon lemmittyjä.»
»Niin teen.»
»No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen vuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt jotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat rakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi. Se ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.»
Zilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä sättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi.
Silloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos Zilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka olivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi vihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös. Hän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän varovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma.
»Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut sinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi Paulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri. Ja saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen kunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi käyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä osaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin Paul tarvitsisi pyytää sinulta lupaa lähteä matkalle minun kanssani? Sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa ja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja tekevät sinusta pilkkaa?»
Zilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!»
»Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat, että sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!»
Tämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että hän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul ja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi käsittelemään tätä tapausta.
Zilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!»
»Sanotaan varmasti.»
»Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan itseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?» Hän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille, joka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin perinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys.
»Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani», komensi Babbitt.
»Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut, että minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.»
»Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on ensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin pian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin hamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle. Sinulla pitäisi olla enemmän älliä.»
»Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän olleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi — — —»
Hän nautti.
Samoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun hän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella selityksellä:
»Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa tapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!»
Mrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä itsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko ajan, mikä suuri ja mainio mies olit!»
»No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun pitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!»
»Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille. Hänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän mietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen ja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin katala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä sinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista rakkausasioistaan!»
Babbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään suuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti vaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken nurmikolla.
Epämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos Myra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut tehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän oli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean nurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi. Me pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.»
2.
He olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten Urheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla. Babbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi Paulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon vanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos nuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten, tietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan kepertyisivät, uskotko?… Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis, tarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan poikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!»
Hän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka ulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat, ja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli sydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina oli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä toteuttamasta hulluja halujansa.
Mutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli runollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te tiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko vai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella. Hienompaa urheilua!»
»Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi hyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä.
»Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi hyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red ants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!»
»Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt.
»Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea väärentämätön kärpänen.»
»Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun lasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja hänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen.
»Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei koskaan ollut nähnyt järvilohta.
»Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän niitä maihin aamuhämärässä? Aaah!»
3.
He istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen, uskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten maailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa.
Vaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin tällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa ja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli matkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti: »Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?»
Ahdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi täynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi pojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui neljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama, ohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori nuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt. Vastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat Paul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä rypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia kengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se hyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa, aloitti.
»Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä seikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän kiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!»
»Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin juuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan junaan», nauroi paksu.
Toiset laskivat mielissään lehdet käsistään.
»Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa semmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen.
»Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria kuin rintalapsi ainakin!»
Sitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät oikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki sanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki, Babbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä ihmisenä.
Kuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää, heillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne samalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut määrättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen julisti.
»Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän muuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat, olette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio miespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee meidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.»
»Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen persoonallista vapautta», yhtyi toinen.
Eräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat olivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli asiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin. He katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta, tarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti ulos.
»Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä kovinkaan hyviä.»
»Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?»
»Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.»
Koko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei niissä ole juuri hurraamista.»
»No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin pitäisi, ei lähimainkaan.»
»Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta yksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi lappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta, ovat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän passausta kaupan päälle.»
»Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään ensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se on todella ensiluokan paikka.»
»Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti ensiluokkainen.»
»Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen paikka.»
»Joo, mutta sanokaa, onko kukaan teistä, pojat, koskaan asunut Rippletonissa Chicagossa? Minä en tahdo moittia — minusta päinvastoin pitää antaa tunnustusta, missä voi — mutta tiedättekö, kaikista kurjista koloista, jotka ovat olevinaan ensiluokan hotelleja, on se kehnoin. Minä aion toimittaa ne herrat vielä kiinni kerran, ja sen heille sanoin. Tehän tiedätte, minkä luontoinen minä olen — no niin, sitä ehkä ette tiedä, mutta minä olen tottunut ensiluokan mukavuuksiin ja olen täysin valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Minä tulin tässä hiljattain Chicagoon myöhään eräänä iltana, ja Rippleton on lähellä asemaa — minä en ollut koskaan ennen siellä ollut, mutta sanoin autonkuljettajalle —minusta pitää aina ottaa auto, kun tulee perille myöhään; se maksaa ehkä hiukan enemmän, mutta hemmetissä, se on sen arvoinen, kun on oltava ylhäällä seuraavana aamuna aikaisin ja mentävä myymään koneita — ja minä sanoin hänelle: 'Ajakaa Rippletoniin'.
— No niin, niin tultiin sitten sinne, ja minä saapastin tiskin luo ja sanoin ovenvartijalle: 'Well, veli, onko teillä hyvä huone ja kylpyhuone Bill-serkulle?' Ja mitä luulette? Te olisitte kai luulleet, että minä olisin myynyt hänelle hylkytavaraa tai pyytänyt häntä tekemään työtä sabattina! Hän muljautti minuun toisella silmällään ja murahti: 'En tiedä, ystäväni, minä katson', ja sitten hän sukelsi siihen kojuun, missä niillä on huoneet merkittyinä. Melkein luulen, että hän soitti Credit Associationiin ja American Security Leagueen ottaakseen selvän, että minä olin ali right — ainakin olisi sillä aikaa sen ehtinyt — tai ehkä hän vain nukahti hiukan, mutta lopulta hän tuli, katsoi minuun niinkuin se olisi häneen koskenut ja örähti: 'Luulen voivani antaa teille kylpyhuoneella varustetun huoneen!' — 'Oo, se oli kiltti teko — ikävä, että täytyi vaivata teitä — paljonkos siitä minulta viedään?' sanoin todella kohteliaasti. — 'Se maksaa teille seitsemän kolikkoa päivässä, ystäväni', sanoi hän.
— No, oli myöhä, ja joka tapauksessahan se kuului kustannustiliin — sun perhana, jos minä olisin ollut sen maksamassa, eikä firma, niin olisin kierrellyt katuja koko yön, ennenkuin olisin antanut sellaisen roskaravintolan nylkeä minulta seitsemän pyöreää, kilisevää dollaria, se on varma. Nyt annoin asian olla. No, portieeri herätti hauskan nuoren juoksupojan — mainio poika — ei päivääkään yli yhdeksänkahdeksatta vuotta vanha — oli mukana Gettysburgin taistelussa eikä tiedä vielä, että se on lopussa — luuli minun kuuluvan Confederation miehiin, ainakin päättäen siitä, kuinka hän minuun katsoi — ja Rip van Winkle saattoi minut sitten johonkin — minä huomasin sitten, että ne sanoivat sitä huoneeksi, mutta ensin luulin, että se oli erehdys — luulin, että he pistivät minut johonkin Pelastusarmeijan keräysrasiaan. Seitsemästä dollarista per joka diem! Saakeli!»
»Niin, minä olen kuullut, että Rippleton on jokseenkin mahdoton. Kun minä matkustan Chicagoon, asun aina Blackstonessa tai La Sallessa — ensiluokan paikkoja.»
»Sanokaa, onko kukaan teistä koskaan asunut Birchdalessa Terre
Hautessa? Minkälainen se on?»
»Oo, Birchdale on ensiluokkainen hotelli.»
(Kahdentoista minuutin neuvottelu hotelleista South Bendissä,
Flintissä, Daytonissa, Tukassa, Wichitassa, Fort Worthissa, Winonassa,
Eriessä, Fargossa ja Moose Jawissa.)
»Hinnoista puhuen», huomautti veluurihattuinen mies hypistellen raskaissa kellonperissään riippuvaa hirvenhammasta, »tahtoisin tietää, mitä perää siinä on, että muka vaatteiden hinta on alenemassa. Ottakaa nyt esim. tämä puku, joka minulla on ylläni.» Hän nipisti housunsa lahjetta. »Neljä vuotta sitten maksoin siitä kaksiviidettä ja puoli, ja se oli kunnollista, hyvää tavaraa. No, nyt äskettäin menin erääseen puotiin siellä kotona ja pyysin saada nähdä pukuja, ja mies raahaa esiin muutamia ryysyjä, joita totisesti en tahtoisi panna pikentin päälle. Vain uteliaisuudesta kysyin häneltä: 'Mitä te pyydätte tästä roskasta?' — 'Roskasta', sanoi hän, 'mitä te tarkoitatte roskalla? Tämä on hienoa tavaraa, täysvillaa.' — Ei helvetissäkään! Se oli selvää kasvisvillaa, suoraan plantaashilta! — 'Se on täysvillaa, ja me saamme siitä seitsemänseitsemättä ja yhdeksänkymmentä.' — 'Oo, vai niin saatte', sanoin minä. 'Ette vain minulta saa', sanoin minä ja läksin ulos hänen nenänsä edestä. Uskokaa pois. Ja sitten sanoin vaimolleni: 'Kuule', sanoin minä, 'niin kauan kuin jaksat ja vielä voit panna muutaman paikan papan housuihin, emme ajattelekaan ostaa uusia vaatteita.'»
»Se oli oikein, veli. Ja katsokaa vain kauluksia esimerkiksi — — —»
»Mitä? Odottakaa hiukan!» keskeytti paksu herra. »Mikä kauluksia vaivaa? Minä myyn kauluksia! Tiedättekö, että kaulusten valmistuskustannukset vielä ovat kaksisataa seitsemän prosenttia yli — — —»
He vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi kauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla, mutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He ihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen syvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen tarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen sankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai rohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli Kauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi oli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti yleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen puolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä.
Keskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli viuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin taitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja »firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia poikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin postimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen Kaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi korkealentoiseksi.
He olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat erään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit nuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä komeroita.
»Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul.
»Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling Hortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi kolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi veluurihattuinen mies kunnioittavasti.
»Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka valo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine romukasoineen», sanoi Paul.
He tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on tosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja kaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista, ellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta. (Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle avulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani katson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina. Huolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka kieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus, minkä te niistä saatte!»
Paul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti junaan.
»Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt.
»Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen aikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi olla aikataulu täällä jossakin.»
»Olemmekohan myöhästyneet?»
»Tuskin sentään.»
»Ollaan — me olimme seitsemän minuuttia myöhässä viime asemalla.»
»Oltiinko? Tosiaan? Peijakas, minä luulin, ettei oltu myöhässä ollenkaan.»
»Joo, noin seitsemän minuuttia.»
»Niin oikein, seitsemän minuuttia myöhässä.»
Passari tuli sisään — valkonuttuinen, messinkinappinen neekeri.
»Paljonko me ollaan myöhässä, George?» röhki paksu herra.
»En tosiaan tiedä. Enpä juuri luule, että ollenkaan», sanoi passari kääntäen kokoon pyyhkeitä ja taitavasti heittäen niitä pesukulhojen yläpuolella olevaan pitimeen. Seurakunta tuijotti häneen synkästi, ja kun hän oli mennyt, he moitiskelivat:
»En tiedä, mikä noihin neekereihin on mennyt nykyaikaan. Niiltä ei koskaan saa kohteliasta vastausta.»
»Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne enää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio — hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua olla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla professoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa pois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi liittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle, hänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole rotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan, kun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla, mikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia ja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.»
»Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi veluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita perhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä pannaan raja maahanmuutolle. Juutalaisten ja hunnien täytyy oppia, että tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne. Kun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on, ja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä ihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.»
»Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän vakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien hintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja Dakotan vehnäsadon toiveisiin.
Mutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli matkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa »vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän huomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat, heitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!»
He tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi.
Paul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin asenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa tuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja vetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan pimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta olettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun juna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa edestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka muistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien ja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä kaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen tyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin kehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään takaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen asti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he pudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä, että täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.»
Babbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa hautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää daamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi, toinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli ohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat kuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen.