YHDESTOISTA LUKU.
1.
Heillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa, mitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu sen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä mutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa kylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden tulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä kahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen, ja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi kertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja kaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä päivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista! Peijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä Zenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla, mutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas kaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski, nyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten kulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?»
Mutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni matkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus, ennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän.
Eräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat Aquitanian ruhoa ja savutorvia ja radioantenneja.
»Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon yli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin ja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata drinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa tänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä sinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?»
Paul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet nyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun valtaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista aitaa vastaan lapsekkaan laihalta.
Toistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?»
Paul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun Babbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään pois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta.
»Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan katsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin kiinnostunut.»
2.
Vaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien hevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän korkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän sanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa, pääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen vapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat pienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa. Tukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli vesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas, päässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään erinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä vuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira, musta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin, kyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta virtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille balsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja järven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä. Kaikkialla vallitsi pyhäinen rauha.
Äänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä. Paikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä tahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua. Enkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista puhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!»
Hän taputti Paulia olalle. »Mitä sinä pidät tästä, vanha saapas?»
»Oo, se on hemmetin hyvä, Georgie. Siinä on ikäänkuin jotakin iäisyydestä.»
Kerrankin ymmärsi Babbitt hänet.
3.
Heidän laivansa tuli niemen takaa; järven päässä erään vuorenrinteen juurella he näkivät hotellin pienen ruokasalihökkelin ja sen ympärillä puoliympyrässä matalia hirsitupia, joita käytettiin makuuhuoneina. He nousivat maihin ja kestivät arvostelevan tarkastelun kantavieraiden puolelta, jotka olivat olleet hotellissa jo viikon. Tuvassaan, jossa oli korkea kakluuni, riensivät he, kuten Babbitt lausui, »saamaan ylleen oikein miehenvaatteet». He tulivat ulos, Paul vanhassa harmaassa puvussa ja pehmeässä valkoisessa paidassa, Babbitt yllään khakipaita ja liivit ja hulmuavat khakihousut. Se oli erinomaisen uutta khakia; hänen sangattomat silmälasinsa kuuluivat kaupunkikonttoriin, ja hänen kasvonsa eivät olleet ruskeat, vaan kaupunkimaisen kalpeat. Hän aikaansai säröäänistä melua paikalla. Mutta hän löi äärettömän tyytyväisenä reiteensä ja huusi »Kuule, tämä on kuin tulisi kotiansa, mitä?»
He seisoivat sillalla hotellin edustalla. Hän iski silmää Paulille ja otti takataskustaan pötkön purutupakkaa, mikä oli kiellettyä Babbittin kotona. Hän puraisi palasen ja heilutteli päätään sitä pureskellessaan. »Um! Um! Eikö minulla muka ole ollut multapenkin nälkä! Tahdotko sinä?»
He katsoivat toisiinsa ymmärtäväisesti virnistäen. Paul otti pötkön ja puraisi palan. He seisoivat äänettöminä, leuat liikkeessä. He sylkäisivät juhlavasti, ensin toinen ja sitten toinen, tyyneen vedenkalvoon. He oikoilivat hekumallisesti jäseniään kädet ylhäällä ja selkä takakenossa. Vuoren takaa kuului kaukaisen junan puhkuva ääni. Taimen hyppäsi vedestä ja putosi takaisin hopeakaarena. He huokasivat yhdessä.
4.
Heillä oli viikko aikaa, kunnes heidän perheensä tulivat. Joka ilta he päättivät nousta aikaisin ylös ja kalastaa ennen aamiaista. Joka aamu he makasivat vuoteissaan, kunnes aamiaiskello soi, miellyttävässä tietoisuudessa, ettei ollut toimeliaita rouvia heidän herättäjinään. Aamut olivat kylmiä, tuli uunissa hauska pukeutuessa.
Paul oli piinallisen puhdas, mutta Babbitt rypi hyvässä, terveellisessä liassa, siinä, ettei tarvinnut ajaa partaansa ennenkuin mieli teki. Hän suojeli jokaista rasvatahraa ja kalansuomusta uusilla khakihousuillaan.
Koko aamun he kalastivat ilman tarmoa tai tallustelivat katveisia metsäpolkuja, minne vihreää valoa pilkisti korkeiden saniaisten ja punaisia kellokukkia kasvavan sammalen väliin. He nukkuivat koko iltapäivän ja pelasivat pokeria puoliyöhön saakka oppaiden kanssa. Poker oli näille vakava toimitus. He eivät puhuneet, he sekoittivat paksuja, rasvaisia kortteja taitavalla väkipakolla, joka oli uhkaavaa »teikareille», ja Joe Paradise, kuningas oppaiden joukossa, oli ivallinen laiskureille, jotka keskeyttivät pelin, vaikkapa vain päätään kynsiäkseen.
Kun hän ja Paul puoliyön aikaan hapuilivat majaansa kauhean märän ruohon ja pimeässä haitallisten männynjuurien yli, nautti Babbitt siitä, ettei tarvinnut selittää vaimolleen, missä oli ollut koko illan.
He eivät puhuneet paljoa. Zenithin Atleettikerhon hermostunut puheliaisuus ja uhkavarmuus oli haihtunut heistä pois. Mutta kun he puhuivat, he palasivat ylioppilasaikansa naiiviin avomielisyyteen. Kerran he vetivät kanoottinsa Sunasquam Waterin vihantien, tiheäin spireaseinien reunustaman joen rannalle. Aurinko poltti vihreän aarniometsän yllä, mutta katve oli täynnä uneliasta rauhaa ja vesi kimmelsi ja solisi. Babbitt viilletti kättään vedessä ja sanoi miettiväisesti:
»Me emme uskoneet koskaan tulevamme Maineen yhdessä.»
»Ei, me emme ole koskaan tehneet mitään niinkuin uskoimme tekevämme. Minä ajattelin asettua Saksaan isoisäni sukulaisten luo ja soitella viulua.»
»Niin. Ja muistatko, kuinka minä halusin ruveta juristiksi ja antautua politiikkaan? Minä uskon vielä, että olisin voinut menestyä. Minulla on ikäänkuin hyvänpuoleinen suuvärkki — joka tapauksessa voin ajatella seisovalta jalalta ja panna kokoon jonkinlaisen ylistyslauseen ihan melkein mistä tahansa, ja sehän tietenkin on juuri se, mitä tarvitaan politiikassa. Sittenhän on piru, jollen pane Tediä lukemaan juridiikkaa, vaikka en itse joutunut sitä tekemään! No niin — kaikkihan on sittenkin käynyt melko hyvin. Myra on ollut kunnon vaimo. Ja Zilla tarkoittaa hyvää, Paulibus.»
»Niin. Täällä minä sommittelen kaikenmoisia suunnitelmia pitääkseni häntä hyvällä tuulella. Minä ikäänkuin tunnen, että elämä tulee olemaan toisenlaista nyt, kun saamme levätä kunnolla ja voimme matkustaa takaisin ja alkaa uudelleen.»
»Minä toivon sitä, hyvä mies.» Hän lisäsi ujosti: »Kuule, on ollut saakelin suloista istua ja laiskoitella ja kuljeksia ympäri ja pelata korttia ja oleilla täällä yhdessä sinun kanssasi, vanha huijari!»
»Niin, sinähän tiedät, mitä se on merkinnyt minulle, Georgie. Se pelasti minun elämäni.»
Sama liikutus valtasi heidät, he kirosivat hiukan todistaakseen olevansa miehisiä miehiä, ja hentomielisinä ja sanaa sanomatta, Babbitt vihellellen ja Paul hyräillen, meloivat takaisin hotelliin.
5.
Vaikka Paul oli alussa näyttänyt lopen rasittuneelta ja Babbitt ollut suojelevana suurempana veljenä, tuli Paul kirkassilmäiseksi ja hilpeäksi, kun taas Babbitt kävi ärtyisäksi. Kerros toisen jälkeen salattua väsymystä puhkesi esiin. Ensin hän oli ollut lystikkäänä hauskuuttajana Paulille ja etsinyt huvituksia hänelle, viikon lopulla oli Paul sairaanhoitaja, ja Babbitt otti vastaan palveluksia sillä alentuvaisuudella, jota aina osoitetaan kärsivälliselle sairaanhoitajalle.
Päivää ennen kuin heidän perheensä saapuivat, visertelivät hotellin naisvieraat: »Oi, eikö se ole ihanaa! Kuinka mahdattekaan odottaa!» ja säädyllisyys vaati, että Babbitt ja Paul näyttivät odottavaisilta. Mutta he menivät maata varhain, äreinä ja nyrpeinä.
Kun Myra tuli, sanoi hän heti: »Kuulkaa, pojat, nyt me tahdomme, että te jatkatte oleiluanne aivan niinkuin meitä ei olisikaan täällä.»
Ensimmäisenä iltana viipyi Babbitt ulkona pelaamassa pokeria oppaiden kanssa, ja Myra sanoi tyynesti ja leikkisästi: »Hyvänen aika! Sinähän olet hirveä mies!» Toisena iltana voihkaisi hän unisesti: »Hyvä Jumala, aiotko sinä olla ulkona jokikinen ilta?» Kolmantena iltana Babbitt ei pelannut pokeria.
Hänen jokainen solunsa oli nyt väsynyt. »Merkillistä! Loma ei tunnu tehneen minulle laisinkaan hyvää», valitteli hän. »Paul on pirteä kuin nuori varsa, mutta minä tunnen olevani kiivaampi ja ärtyisämpi kuin tänne tullessani.»
Hän vietti kolme viikkoa Mainessa. Toisen viikon lopulla hän alkoi tuntea itsensä tyyneksi ja elämästä huvitetuksi. Hän suunnitteli huviretkeä — Sachem Mountainille nousemista ja yön viettämistä teltoissa Box Car Pondin luona. Hän tunsi itsensä omituisen heikoksi ja kuitenkin iloiseksi, niinkuin olisi puhdistanut suonensa myrkyllisistä aineksista ja paraikaa täyttäisi nyt niitä terveellä verellä.
Hän lakkasi pahoittelemasta, että Tedin haaveet suuntautuivat erääseen tarjoilijattareen (pojan seitsemäs traagillinen rakkaus tänä vuonna), hän juoksi kilpaa Tedin kanssa ja opetti häntä ylpeänä heittämään kärpästä Skowlint Podin mäntykatveisessa hiljaisuudessa.
Lopussa huokasi hän: »Saakeli, minä aloin juuri nauttia lomastani! Mutta tunnelihan itseni valtavasti paremmaksi. Ja tästä on tuleva suuri vuosi, tästä! Ehkäpä Kiinteistöjen välittäjäyhdistys valitsee minut puheenjohtajaksi ja antaa palttua semmoiselle liehakoivalle, vanhanaikaiselle silmänkääntäjälle kuin Chan Mott.»
Mennessään kotimatkalla tupakkavaunuun, hän tunsi joka kerta syyllisyyttä siksi, että jätti vaimonsa, ja ärtyisyyttä siksi, että hänen tuli tuntea itsensä syylliseksi, mutta joka kerta hän riemuitsi: »Jaa, tästä tulee suuri vuosi, suuri ja erinomainen vuosi!»