YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä, että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa:
»Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä maassa. Lordi Wycombe sanoi — — —»
»Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin? Sinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi viikkoa!» ärähti Orville Jones.
»George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada semmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen», ehdotti Sidney Finkelstein.
»Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa! Kuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä annan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — — —»
Vergil Gunch keskeytti hänet karskisti:
»Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä, että voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja bolshevikkien apua.»
Gunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia, mutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten ärtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch.
2.
Babbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä jokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä. »Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä vuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat toisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin myöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin olevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja antoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista tietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti tietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli muistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille. Kerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis ryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä pahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni onnellisesti ohi.
Heidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun iltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle. Tanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä majavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli läähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan laskenut luikua jäällä.
Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean välittäjän puoleen, Orvy.»
Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.
Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa, rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti, leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.
He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä, mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin, kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:
»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin, minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.
Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:
»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»
Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella, paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä. Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan, tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista koskevista unelmista.
»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.
»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.
»Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.»
Hän oli Panisin luona kello neljä.
3.
Babbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen elämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan, joutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja kaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat mukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon enemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä kaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet ja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa drinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli lakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän olikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä himoansa.
Hän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä, kuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja räyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin seuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen kerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon työtä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja hitaasti juoda tämän ihailua.
Jo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua ja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt fantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja tuolit oli siirretty seinän viereen.
»Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän mainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti Konttikunnalle ja käski heidän tulla… George, tämä on Carrie.»
Carrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien vähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen tukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli litteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia tirskumalla:
»Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette oikein mukiinmenevä.»
Odotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen ja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän laahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa, salakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi Konttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti kunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen, jota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti puettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin siihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton, omahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti.
Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla ja hankkia minulle vähän?»
»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.
»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis, viittasi laihaan, ivalliseen neitiin.
Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti.
»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»
Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla: »Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan käpäliäsi!»… Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen äänensä särähti.
Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)
Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.
Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia, viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin: tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:
»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi, kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»
»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»
»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»
»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»
Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja, ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin, Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.
Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet, mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?
Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen, mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt päivällistä erään liiketuttavan kanssa.
Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät Jennie ja Capitolina ja Toots.
Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs. Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom, ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.
Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin. Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen yhtä nuori kuin Tanis oli… yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.
4.
Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja, niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.
Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta. Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä, menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti. Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu ilman mitään erikoista päämäärää.
Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella, en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard Littlefield tuli saapastaen vastaan.
»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»
»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»
»Mitä vaimosi kirjoittaa?»
»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»
»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»
»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»
Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni tiehensä ja röhki.
Sam Doppelbrau ilmestyi.
»Iltaa, Babbitt, onko kiiru?»
»Hm, vähän jaloittelua.»
»Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?»
»No, suunnilleen.»
»Ainako vielä kesäleskenä?»
»Uh-huh.»
»Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä erikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä pitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana. Mitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?»
»Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen hevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin koko Yhdysvalloissa.»
»Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä tänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja, ja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä tanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän kanssamme, vain vaihteen vuoksi?»
»Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?»
Hän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan vasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta nimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old Farm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin kanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei yrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen olkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti, että Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija.
Tanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta metsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen viikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään ja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä vielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi kävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia autoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat lähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien, inhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja piiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon tullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen päässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa pirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli selkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen etäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja kaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan lapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan iltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän jokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa, mitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä ympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen tasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä vain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata tilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa, joita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja, koettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan tuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan, että hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset nulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti saaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian innokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä palasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala, kuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt se onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni, täydellisesti!»
Hän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava ja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista aikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut narri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä tahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden, ikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli nyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin kamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän alkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja kello kuusi hän oli heidän luonaan… Ja niin alkoi koko juttu taas alusta.
Joka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää oli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen. Pian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan tuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan — kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään kaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa Konttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa yhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut tehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen kunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli ansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä puhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin tällöin hän epäonnistui.
Hän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa liian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella itseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa kuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät nuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin» kaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet myymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata heidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle likainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt istui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että Babbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa irti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt, »miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja Babbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään, katsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin — sangen monta drinkkiä.
Kahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi mies, Babbittin syrjään ja röhki:
»Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä pumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun pitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli, joka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi niin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen? Eiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.»
Babbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että hän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja otti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä Carrie Norkin kosiskelusta.
Seuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan, missä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi nuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista, jonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän mietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen. Ja jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi hänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä aamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet hänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan puolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin. Vergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan.
Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.
Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut, pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen, pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa, ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin. Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»
Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.
»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»
»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.
Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi Thornleighin.
Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana, että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi: »Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»
Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista. Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.
Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti Gunch hänelle.
Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä:
»Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna toimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.»
»Mainiota, Vergil! Anna tulla!»
»Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia, punikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot, ja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta ihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden aloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille salonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella selkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo herrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt yhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta varten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona ja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi satulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi tarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto, K.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla koko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä sen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa ja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla seuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista piireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana vaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin nähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla tavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen lähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi, että heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata puhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen järjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia kaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut myöskin. Mitä sanot siitä?»
Babbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin kaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli koettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden:
»Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja koettaisitte saada heitä — — —
»No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole silmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit Doanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä tiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien kustannuksella kuin Sidney Finkelstein… Ainakin toivon, todellakin, että se oli leikkiä.»
»Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse, kuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman katseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä ole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että Doane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun vanha ystäväni.»
»George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta säädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja vertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan vastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei ole, minun kanssani, on minua vastaan.»
»Niin, minä oletan — — —»
»Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?»
»Anna kun ajattelen asiaa, Verg.»
»Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä näin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun on mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon sinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu siitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi, mitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me emme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut sinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa loppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun sinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan ja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin lörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole vapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet käyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana kaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä käkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo, hänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka tapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi miehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru sinuun on mennytkään?»
»Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun persoonallisista asioistani kuin minä itse.»
»Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä ajattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin monet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja yhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele nyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen asiaan tuonnempana.»
Gunch lopetti siihen.
Sinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko Kerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko istui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei mene Tanisin luo.
Eikä hän mennytkään… ennenkuin myöhään.