KOLMASKYMMENES LUKU.
1.
Edellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä suurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään takaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista kulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut ilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli huolestuneena:
»Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää, menisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun täytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä voinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra pysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa häntä!»
Hän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava kirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin.
Babbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän osti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja kiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan erinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä yliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin, olivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden painetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja kuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan. Kun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli täynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja huusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?»
»Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen kädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen:
»Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä, välitätkö sinä siitä — — —»
Hän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra Thompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein itki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani, ettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä sen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt mietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa ennen.
»Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?»
»Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?»
»Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.»
Kun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas toisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta, että Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma, kuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä, ja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän oli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen mahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi vaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta kuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen Smith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi syyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä peijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi tulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän on erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon kuin hän minulle… Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat ihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin.
2.
Viikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa teatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha, väsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti Konttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta välitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja yhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma, että Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral Heightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen ensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä yhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen epäilyksen välillä.
Kun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella vaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen sijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli sitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen yhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt palautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian niityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion läpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun Verona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu olemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa olivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti, jonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä rakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta päivällispöydässä:
»Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.»
Hän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui paluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton Bemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran sanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi oppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa hänen kimpussaan.
Hän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva. Kömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä ja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan päälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi hän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa.
Silloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja hämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä kapinanhenki.
3.
He istuivat takan ääressä illalla.
»Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa talousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.»
»En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.»
Ja hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa olla säästäväisiä tänä vuonna!»
»Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan säästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!»
»Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin vähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin äskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa noilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.»
»Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä välittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä polttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie — minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista ja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani, sinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta sinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.»
»Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan jokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!»
»Niin, mutta minä luulen kuitenkin, että sinun pitäisi olla varovainen.
Etkö ymmärrä, ystäväni, etten toivoisi sinun tulevan sairaaksi.»
»Sairaaksi, jopa jotakin! En kai minä ole mikään pikkuvauva! En kai minä tule sairaaksi siitä, jos otan whiskylasin kerran viikossa! Naiset aina liioittelevat.»
»Georgie, sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua tuolla tavoin, kun minä vain ajattelen sinun parastasi.»
»Tiedän, mutta tuhat tulimmaista, tuo on niin naisten tapaista. Niiden pitää aina arvostella ja muistuttaa ja penkoa kaikkia asioita ja sitten sanoa, että se on muka toisen parhaaksi.»
»Ei, kuule Georgie! Millä äänensävyllä sinä minulle vastaat!»
»No, no, ei minun tarkoitukseni ollut vastata tylysti. Mutta, peijakas, sinähän puhut minulle kuin olisin mikäkin lastentarhalainen, joka ei voi nielaista edes yhtä groggia, ilman että siihen tarvittaisiin ambulanssi St. Marystä. Kylläpä sinulla mahtaa olla minusta hieno käsitys.»
»Oi, ei se ole sitä; se on vain — — — minä en tahtoisi sinua sairaaksi ja — — —Jestas! Enhän tiennyt, että oli niin myöhä! Älä unohda antaa minulle laskua taloudenpidosta siltä ajalta, jonka olin poissa.»
»Äh, mitä niitä kannattaa kirjoittaa paperille enää? Hypätään vain niiden yli.»
»Mutta, George Babbitt, koko sinä aikana, jonka olemme olleet naimisissa, emme ole koskaan laiminlyöneet tehdä pennilleen selvää menoistamme!»
»Emme niin. Ehkäpä siinä juuri on vika!»
»Mitä ihmettä sinä tarkoitat?»
»No, en minä tarkoita mitään, sitä vain, että — — — välistä minä olen niin vietävän kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän vanhaan ja tavalliseen: konttorilaskuihin ja kotimenoihin ja aherrukseen ja elämään ja mieliharmiin ja kun saa miettiä päänsä puhki kaikennäköistä roskaa, joka ei merkitse hölynpölyä, ja olla niin varovainen — — —Herra Jumala, mitä varten sinä luulet minun olevan olemassa? Minusta olisi voinut tulla helkkarin hyvä puhuja, ja nyt minä saan rehkiä ja puuhata ja kuluttaa ja kiusata itseäni — — —»
»Etkö sinä luule, että, minä milloinkaan väsyn pikkuasioista huolehtiessani? Minua kyllästyttää kauheasti järjestää kolme ateriaa päivässä, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa, ja turmella silmäni tuossa inhoittavassa ompelukoneessa ja pitää kunnossa sinun vaatteesi ja Veronan ja Tedin ja Tinkan ja kaikkien, ja hoitaa pesua ja parsia sukkia ja mennä Viglyyn tekemään ostoksia ja kantamaan koppani kotiin itse säästääkseni kotiinlähetyskustannuksia ja — — — kaikki.»
»No niin, Herra Jumala…» Ja hän lisäsi joltisestikin hämmästyneenä: »Kai niin, kyllä kai, mutta puhuakseni — — — minun täytyy istua konttorissa joka ainoa päivä, kun sinä voit olla poissa kaikki iltapäivät ja tavata ihmisiä ja käydä naapureiden luona ja tehdä mitä hittoja haluat!»
»Niin kyllä! Ja hurjan paljon hyötyä minulla muka on siitä! Vain jaaritella samoista vanhoista asioista samojen vanhojen tuttavien kanssa, kun sinua käyvät tapaamassa konttorissa kaikki mahdolliset mielenkiintoiset ihmiset.»
»Mielenkiintoiset! Rutivanhoja akkoja, jotka tahtovat tietää, minkätähden en ole saanut vuokratuksi heidän rakasta ihmeellistä kotiansa noin seitsemän kertaa suuremmasta summasta kuin niiden arvo on, ja kaikenlaisia vanhoja äijänkäppyröitä, jotka kynsivät silmät päästäni, jos eivät saa joka ainoaa senttiä vuokristaan kello kolme iltapäivällä kunkin kuun toisena päivänä. Kyllä kai! Mielenkiintoisia! Jokseenkin yhtä mielenkiintoisia kuin ruttotauti.»
»Ei, kuules Georgie, sinä et saa ärjyä minulle tuolla tavoin.»
»No niin, mutta minua ärsyttää, kun naisten pitää uskoa, että mies ei tee vähääkään enempää kuin istuu tuolillaan ja kuhertelee kauniiden naisten kanssa ja luo heihin houkuttelevia katseita.»
»Niinpä niin. Sinä voit kyllä luoda heihin houkuttelevia katseita, kun he tulevat. Niin ja — tulevathan ne.»
»Mitä sinä tarkoitat, tarkoitatko, että minä juoksen tyttöjen perässä?»
»Se vielä puuttuisi — sinun iälläsi!»
»Ei, kuule nyt, sinä et ehkä sitä usko — — —kaikki, mitä sinä näet, on muka vain pieni paksu Babbitt! Olkoon! Hyvä hän vain on olemassa talossa, hoitaa lämpöjohdon, kun talonmies ei tule, ja maksaa laskut. Mutta ikävä, hirveän ikävä! No, sinä et ehkä usko, mutta on niitä naisia, joiden mielestä George Babbitt ei ole niinkään tuhma, joiden mielestä hän lisäksi ei ole lainkaan hullumman näköinen, ei ainakaan niin pahan näköinen, että se mitään tekee, ja jotka pitävät hänen puhelahjaansa hyvänä ja katsovat hänen jazzaavankin peijakkaan hyvin!»
»Uskon kyllä», Myra puhui hitaasti. »Minä en lainkaan epäile, että sinä, kun minä olen poissa, haet ihmisiä, jotka voivat pitää sinua siinä arvossa, minkä ansaitset.»
»Hm, minä tarkoitan vain — — —», vastusti Babbitt, äänessä kuitenkin hiukan kieltelyn sävyä. Sitten harmi sai hänet puoliksi tunnustamaan totuuden: »Niin olen tosiaankin tehnyt! Kyllä niitä on ihmisiä ja helkkarin hauskoja lisäksi, joiden mielestä minä en ole vain heikkovatsainen vauva.»
»Sitähän minä juuri sanoin. Sinä voit olla ulkona ja yhdessä kenen kanssa tahdot, kun minun pitää istua täällä ja odottaa sinua. Sinulla on tilaisuutta saada kaikkea mahdollista kulttuuria ja kaikkea, ja minä vain saan istua kotona — — —»
»Mutta, Herra Jumala, eihän mikään estä sinua lukemasta kirjoja ja käymästä luennoilla ja kaikessa muussa semmoisessa moskassa, vai mitä?»
»Georgie, minähän olen sanonut sinulle, ettet saa ärjyä minulle tuolla tavalla. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt, sinun tapasi ei koskaan ennen ollut puhutella noin ärtyneellä äänellä.»
»Minun tarkoitukseni ei ollut olla ärtyinen, mutta enhän peijakas vieköön voi muuta kuin suuttua, kun minua syytetään siitä, ettet sinä saa ottaa osaa kaikkinaiseen semmoiseen.»
»Minä aion tehdä sen, tahdotko auttaa minua?»
»Kyllä, jos voin tehdä jotakin auttaakseni sinua kulttuurinkalastusammatissa niin — — — G. F. Babbitt on käytettävissäsi.»
»Hyvä on, minä tahdon, että sinä tulet sunnuntai-iltana mukaani kuulemaan mrs. Mudgen luentoa uudesta ajatuksesta.»
»Mrs. kenen, mitä?»
»Mrs. Opal Emerson Mudge. Uuden ajatuksen amerikkalaisen Liiton kiertävä luennoitsija. Hän tulee puhumaan auringonhengen palveluksesta Korkeamman Valistuksen Seuran kokouksessa Thornleighin hotellissa.»
»Ai, älä hemmetissä! Uusi ajatus! Ajatusmuhennusta munapaistikkaiden kera! Auringon hengen — — — mahtaa sekin olla moskaa! Juuri sopivaa mennä kuuntelemaan mokomaa, kun kunnon presbyteriaanina voi mennä kuulemaan tohtori Drew'ta!»
»Kirkkoherra Drew on oppinut mies ja kaunopuhuja saarnastuolissa ja kaikkea semmoista, mutta hänellä ei ole sitä sielun hiivaa, josta mrs. Mudge puhuu. Hänellä ei ole mitään uuden ajan innoitusta. Naiset tarvitsevat nyt innoitusta. Pyydän siis sinua tulemaan mukaan niinkuin lupasit.»
4.
Korkeamman Valistuksen Seuran Zenithin osasto kokoontui Thornleighin hotellin pienempään tanssisaliin komeaan huoneistoon, jossa oli vaaleanvihreät seinät, kipsisiä ruusukoristeita, muhkea parkettilattia ja ylen hienot heiveröiset kullatut tuolit. Täällä oli koossa viisiseitsemättä naista ja kymmenen miestä. Useimmat miehet istuivat tuoleillaan väännellen itseään sinne ja tänne, kun taas heidän vaimonsa istuivat jännittyneessä huomioasennossa, mutta kaksi miehistä — punaniskaisia, lihavia herroja — oli yhtä hyvinkasvatetun tarkkaavaisia kuin heidän vaimonsa. He olivat urakoitsijagulasheja, jotka ostettuaan huviloita, autoja, käsinmaalattuja tauluja ja herrasväen eleitä, nyt ostivat muodikasta, valmista viisaustiedettä. Sattuma oli saanut ratkaista, ostaisivatko he Uuden ajatuksen kristillisen tiedon vaiko hyvän korkeakirkollisen mallipainoksen episkopaalisen kirkon uskontoa.
Ruumiillisesti oli mrs. Opal Emerson Mudge kaikkea muuta kuin profeetallinen ilmestys. Hän oli lyhyt ja tylleröinen, kasvot kuin ylhäisellä kiinalaisnaisella, pieni nyppyrä nenäksi ja käsivarret niin lyhyet, että hän hermostuneista ponnistuksista huolimatta ei voinut saada sormiansa ristiin polvien yli istuessaan lavalla odottamassa. Hänellä oli viheriällä sametilla reunustettu taftipuku, kolminkertainen kaulaketju lasihelmiä ja suuri kokoonpantava lornetti killumassa mustasta nauhasta; hän oli sanalla sanoen eleganssin ihmeellinen ilmiö.
Mrs. Mudgen esitteli Korkeamman Valistuksen Seuran puheenjohtaja, nuorehko ikä-impi, jolla oli haikea ääni, valkoiset damaskit ja viikset. Hän sanoi, että mrs. Mudge nyt tekisi selvää kaikkein yksinkertaisimmallekin, miten auringon henkeä on palvottava, ja ne, jotka olivat aikoneet sitä palvoa, tekivät viisaasti pannessaan mieleensä mrs. Mudgen sanat, koska ei edes Zenith (ja jokainen tietää, että Zenith on ensi sijalla hengen ja uuden ajatuksen kehittämisessä) usein saa tilaisuutta istua niin innostuttavan optimistin ja metafyysisen ennustajan jalkain juuressa kuin mrs. Opal Emerson Mudge on, joka on elänyt korkeamman hyödyllisyyden elämää keskityksessä ja äänettömyydessä löytänyt aistinten valtiuden salaisuudet ja sisäisen avaimen, joka silmänräpäyksessä muuttaisi onnettomat kansat ja tuottaisi niille rauhan ja voiman ja menestyksen; ja sentähden ystävät, tahdotteko täksi kalliiksi, jalokiviä arvokkaammaksi tunniksi unohtaa näennäisen elämän kuvitelmat ja syvään salatun totuuden toteuttamisessa siirtyä mrs. Emerson Mudgen kerällä kauneuden valtakuntaan?
Jos mrs. Mudge olikin vähän tylleröisempi kuin toivoisi svamien, yogien, ennustajattarien ja salatietäjättärien olevan, oli hänen äänessään kuitenkin oikea ammattisävy, se juoksi keskeytymättömänä ilman ainoatakaan pilkkua, kunnes Babbitt oli hypnotisoitu. Hänen mielisanansa oli »aina», jonka hän lausui »aaina». Hänen pääeleensä oli ylimmäispapillinen, vaikka täysin hienosti naisellinen siunaus kahdella paksulla sormella.
Hän selitti heille hengen hapatuksesta seuraavaa:
»On olemassa sieluja — — —»
Sanasta »sieluja» teki hän suloisen sävelen, pitkäveteisen, kauaksi lempeästi kaikuvan huudon hämärämollissa. Se antoi hermostuneelle aviomiehelle siveän nuhteen ja saattoi heille kuitenkin sanoman lääkinnästä.
»On olemassa sieluja, jotka ovat nähneet Sanan vaatteen liepeen ja ulkonaisen hahmon on olemassa sieluja jotka ovat saaneet nähdä vilahdukselta ja hurmaantuneena omaksuneet jonkin osan tai yksityiskohdan sanasta on olemassa sieluja jotka siten dynamiin koskettamina mutta ei läpitunkemina ja läpisäteilevinä alituisesti heiluvat edestakaisin vakuutettuina siitä että he omistavat ja pitävät hallussaan Logoksen ja Metafyysikoksen mutta tämä sana tulee teille minun kauttani tätä käsitettä laajennan minä että ne jotka eivät ole täydellisiä eivät omista edes alkavaa tietoa ja että pyhyys lopullisessa olemuksessaan aina aina aina on kokonaisuus ja — — —»
Saatiin tietää, että Auringon hengen olemus on totuus, mutta sen säteily ja emanatio on ilo:
»Tervehtikää aina päivää aamunkoiton naurulla armoitetun ihastuksella joka käsittää että kaikki toimii yhdessä Pyörän pyörimisessä ja joka vastaa alasrepijäin katkerien mielten muistutuksiin iloisella vakuutuksella — — —»
Se kesti noin tunnin ja seitsemän minuuttia.
Lopulla puhui mrs. Mudge suuremmalle voimalla ja välikorostuksin.
»Antakaa minun nyt esittää teille, mitä kaikkia etuja Teosofinen ja Panteistinen Itämainen Lukuseura, jota minä edustan, voi teille tarjota. Meidän pyrkimyksemme on yhdistää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kaikki uuden ajanhengen ilmaukset — uusi aate, kristinoppi, teosofia, vedanta, bahaismi ja muut ainoan uuden valon kipinät. Maksu on ainoastaan kymmenen dollarin vuodessa, ja tästä pilkkahinnasta saavat jäsenet sekä kuukausijulkaisumme Parannushelmiä että erikoisen edun saada lähettää suoraan puheenjohtajallemme, kunnianarvoisalle Äiti Dobbsille mitä kysymyksiä hyvänsä henkisestä kehityksestä,, aviopulmista, terveydestä ja hyvinvoinnista, rahahuolista ja — — —»
He kuuntelivat häntä palvovan tarkkaavina. He olivat kuin vastaprässätyt. He tyrehdyttivät kohteliaasti yskänsä ja panivat jalkansa ristiin hiljaa ja äänettömästi ja niistivät nenäänsä sangen optimistisella ja hienostuneella hillinnällä hienoihin nenäliinoihin.
Babbitt puolestaan oli kärsivän näköinen.
Kun he vihdoin olivat taas siunatussa raikkaassa ilmassa, kun ajoivat kotiin lumelta ja kunnialliselta päivänpaisteelta tuoksuvan tuulen pyyhkeileminä, ei hän uskaltanut puhua. He olivat olleet siksi vähällä joutua riitaan viime päivinä. Mrs. Babbitt pakotti hänet kuitenkin sanomaan jotakin:
»Piditkö sinä mrs. Mudgen esitelmästä?»
»Jaa minä — — — Saitko sinä siitä mitään talteen?»
»Oh, se pakottaa ihmisen ajattelemaan. Se saa hänet ulos tavallisesta, kuluneesta ajatuspiiristä.»
»No niin, minun täytyy antaa Opalille se tunnustus, että hän on omaperäinen, mutta peijakas — — Suoraan puhuen, huomasitko sinä mitään järkeä siinä sotkussa?»
»Enhän minä tietenkään ole perillä metafysiikasta, ja olihan siinä paljon kaikenlaista, mitä minä en oikein saattanut käsittää, mutta minä tunsin kuitenkin, että se oli innostuttavaa. Ja hän puhuu niin sulavasti. Minun luullakseni sinulla tosiaan saattoi olla hyötyä siitä.»
»Ei vähän vähää! Totta puhuen olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka naiset sitä ahmivat! Miksikä hemmetissä he huolivat tuhlata aikaansa istumalla kuuntelemassa tuota lörpötystä, kun he — —»
»On se heille ainakin hyödyllisempää kuin se, että käyvät kapakoissa tupakoimassa ja juomassa!»
»No enpä tiedä! Minä puolestani en huomaa siinä niinkään suurta eroa. Kummassakin tapauksessa he koettavat päästä irti itsestään — sitähän kai useimmat ihmiset nykyaikaan yrittävät — Ja minusta olisi totisesti paljoa etevämpää pyörähtää hyvässä, ponnekkaassa jazzissa, vieläpä missä kapakassa hyvänsä, kuin istua ja näyttää siltä kuin kaulukseni olisi liian ahdas ja pelkäisin sylkeä ja kuuntelisin, kuinka Opal märehtii mielettömyyksiä.»
»Niin, sen minä kyllä uskon, sinä olet hyvin ihastunut kapakoihin. Uskon mielelläni, että olet käynyt hyvinkin monessa minun poissaollessani.»
»Kuule sinä! Sinä olet tehnyt viime aikoina sangen monta salavihjausta, ikäänkuin minä muka eläisin kaksoiselämää tai jotakin semmoista. Ja minä olen, piru soikoon, väsynyt siihen, enkä halua kuulla sanaakaan siitä enää!»
»Mutta George Babbitt! Tiedätkö, mitä puhut? George, kaikkina niinä vuosina, jotka olemme eläneet yhdessä, et koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla.»
»En. Silläpä saattaa olla aika nyt.»
»Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä lopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä että minua oikein kammottaa.»
»Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!»
»Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta joka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et yksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi tapahtunut.»
Babbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän ollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi ystävällisempää äänensävyä:
»No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.»
»George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin liukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä hävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.»
Babbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän ajatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he todellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli persoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos — — —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan enemmän riippumattomuutta?»
Myran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa äänettömyydessä.