YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Kun Babbitt, Myran mentyä sisään, puuhaili autotallissa, lakaisi lunta astuimilta ja tutki erästä haljennutta kumisidettä, katui hän, oli peloissaan ja häpeissään siitä, että oli saattanut käyttäytyä sillä tavoin vaimoansa kohtaan, ja ajatteli hellästi, kuinka paljoa kunnollisempi hän oli kuin tuo kelvoton Konttikunta. Hän meni sisään murahtaen jotakin, että hän »oli pahoillaan; hänen tarkoituksensa ei ollut suuttua» ja kysyen, tekisikö Myran mieli tulla eläviin kuviin. Mutta biografin pimeydessä hän ajatteli synkeästi menneensä »kahlehtimaan itsensä jälleen Myraan, aivan niinkuin ennenkin.» Hän tunsi erityistä tyydytystä pannessaan kaikki Tanisin syyksi. »Piru vieköön Tanisin. Joka tapauksessa! Miksi hän onkaan sekoittanut minua kaikkeen tähän sotkuun ja tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyisäksi ja typeräksi? Se on aivan liian sekaista kaikki tyyni! Minä teen siitä lopun.»
Hän kaipasi rauhaa. Kymmeneen päivään hän ei tavannut Tanista tai soittanut hänelle. Ja heti paikalla hän sai tuntea sitä pakkoa, jota hän vihasi. Kun hän oli ollut poissa hänen luotaan viisi päivää, joka tunti ajatellen ylpeydellä tahtonsa lujuutta ja joka ainoa tunti kuvitellen, kuinka hirvittävästi Tanisin täytyy kaivata häntä, ilmoitti miss McGoun: »Mrs. Judique puhelimessa. Tahtoo puhua teidän kanssanne joistakin korjauksista.»
»Mr. Babbitt? Oi, George, minähän en ole nähnyt sinua moneen viikkoon — päivään ainakaan. Et suinkaan sinä ole sairas?»
»En. Minulla on vain ollut hirvittävän paljon puuhaa. Minä, hm, minä luulen, että rakennusalalla tänä vuonna tulee olemaan suuri nousukausi. Täytyy, hm, ahertaa riivatusti.»
»Tietysti, oma poikakultaseni! Sitä toivon sinun tekevän! Näetkös, minä olen hirveän kunnianhimoinen sinun puolestasi — paljoa enemmän kuin omastani. Minä vain en tahtoisi, että sinä unohtaisit pikku Tanisin. Soitathan ainakin pian?»
»Soitan. Soitan. Saat olla varma.»
»Ah tee se! Minä en soita enää.»
Babbitt mietti: »Tyttö parka!… Mutta hänen ei pitäisi soittaa minulle konttoriin… Hän on viehättävä — sympatiaa — kunnianhimoinen minun puolestani… Mutta, peijakas, minä en halua, että minua pakotetaan ja tyrkytetään soittamaan hänelle, ennenkuin olen valmis! Piru vieköön kaikki naiset ja heidän vaatimuksensa! Taitaa mennä paljon aikaa, ennenkuin minä tapaan hänet!… Mutta, yhtäkaikki, tahtoisinpa oikeastaan kernaasti tavata hänet tänä iltana — herttainen hän on sittenkin… Ei, poika! Kun olet tehnyt itsesi vapaaksi, niin ole järkevä!»
Tanis ei soittanut toistamiseen, ei myöskään Babbitt. Mutta kun jälleen viisi päivää oli kulunut, kirjoitti Tanis:
»Olenko loukannut sinua? Armaani, se ei ole ollut tarkoitukseni. Minä olen niin yksinäinen ja tarvitsen jotakin, joka lohduttaa minua. Miksi et tullut Carrien hauskoihin kutsuihin eilen illalla, minä muistan, että hän pyysi sinua? Etkö voi tulla tänne huomisiltana, torstaina. Minä olen yksin ja toivon saavani nähdä sinut.»
Babbittin mietelmät olivat moninaiset:
»Eikö se, piru soikoon, voi antaa minun olla rauhassa? Mikseivät naiset voi milloinkaan oppia, että miehet vihaavat pakottamista? Ja he saavat kuitenkin aina ylivallan meistä ruikuttamalla yksinäisyyttään!»
»Ei, tämä ei ole kiltisti tehty, ystäväni! Hän on mainio, reilu, kunnon tyttö! Ja hän jää todellakin yksinäiseksi! Hänellä on kaunis käsiala. Miellyttävää kirjepaperia. Korutonta! Eleganttia! Minun täytynee mennä hänen luokseen. Joka tapauksessa minä olen, Jumalan kiitos, vapaa hänestä huomisiltaan saakka!»
»Hän on hyvä. Mutta — — — Saakeli, minä en tahdo, että minua pakotetaan tekemään sitä taikka tätä. Minä en ole naimisissa hänen kanssaan — enkä jumalauta tule olemaankaan!»
»No, oli miten oli, kai minun sentään on mentävä hänen luokseen!»
2.
Torstai, Tanisin kirjettä seurannut päivä, oli mielenliikutusten päivä. Grobiaanien pöydässä kerhossa puhui Verg Gunch Kansalaisliitosta ja (niin tuntui Babbittista) karttoi tahallaan hänen nimensä mainitsemista kutsuttujen joukossa. Vanhaa Mat Pennimania, joka oli Babbittin konttorin kaikkikaikessa, oli kohdannut suru, ja hän tuli sisään valittamaan sitä: hänen vanhin poikansa ei kelvannut mihinkään; hänen vaimonsa oli sairaana ja hän itse oli riidoissa lankonsa kanssa. Conrad Lytellä oli myöskin huolia, ja koska Lyte oli hänen parhaita asiakkaitaan, täytyi Babbittin kuunnella häntä. Kun Babbitt tuli kotiin, oli kaikilla huolia: Hänen vaimonsa aikoi toisaalta ajaa pois röyhkeän uuden piian ja pelkäsi toisaalta, että piika muuttaisi, ja Tinka kanteli opettajattarestaan.
»Olkaa rimpuilematta», pyyteli Babbitt. »Te ette kuule minun koskaan ruikuttavan huoliani, ja kuitenkin, jos teidän olisi pakko hoitaa kiinteistökonttoria — — — tänään esimerkiksi havaitsin, että mrs. Bannigan oli kaksi päivää jäljessä laskuissaan, ja minä löin nyrkkiäni pöytään, ja Lyte oli konttorissa ja oli itsepäisempi kuin milloinkaan.»
Babbitt oli niin suuttunut, että hän päivällisen jälkeen, kun oli aika tahdikkaalla tavalla lähteä Tanisin luo, vain ärtyisesti sanoi vaimolleen:
»Minä menen ulos. Tulen kotiin arvattavasti noin yhdentoista aikaan.»
»Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?»
»Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa viikkoon.»
»Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?»
»En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.»
Vaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly, vaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti hän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä, meni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että Tanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa tyllihameessaan.
»Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana!
Nythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?»
»Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme sietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.»
Babbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen vaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi itsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi Tanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa etevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä; ja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja nyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä kysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon velvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että hänelläkin oli huolia.
»Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle.
»Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi, ja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja tietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut mitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut sen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen minulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että Carrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me kaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa — Jumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja me olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan semmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista hienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään minua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin ainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä — hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän tahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja ellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja saa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin kärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin minun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu itsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät, etkö sinäkin?
»Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä tiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä sinä tekisit mamman suhteen?»
Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin. Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa, mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»
Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin harmaa haamu ja liiteli heidän välillään.
»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että työttömyys vähenee.»
»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»
Äänettömyys.
Babbitt teki epätoivoisen yrityksen:
»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»
»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä, olenko vai en?»
»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»
»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen tuolinsa nojapuulle.
Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui entiselleen.
»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»
»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»
»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»
»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin täällä, ellen pitäisi.»
»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä äänellä!»
»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä: »Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti. Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»
»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä olet lohduttanut?»
»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»
Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua. Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä, että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että rakastat minua!»
»Minä rakastan sinua… Tietysti rakastan.»
»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät, kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en ole vanha enkä tuhma, vai olenko?»
Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä. Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha! Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä liehitellyt.
Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella leikkauksella!»
Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli Tanisin syytä.
»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»
»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»
»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia tulevaisuudesta.»
»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean pahoillani!»
Babbitt pani päättävästi kädet selän taa.
»Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin ihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala, etkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on liike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän hurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi tuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme ystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä tunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —»
»Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle, pitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä tahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua minun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme — — —»
Tanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että kesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut mitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu. Autiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi: »Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon Tanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.»