VI LUKU.
Mirandan pyhitys metsälle.
Sinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos viemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut jonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä rasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt astioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden lattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi, että se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni hänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain ankarasta taudista.
Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän sensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä kohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan valaistuksen.
Mirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien runkojen välissä.
Hän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan näköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä nähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja. Sillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellä, — ne vain eivät olleet likimainkaan niin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman ilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli kissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän siimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.
"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi sitä kohti kätensä ja juoksi metsään.
Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen askeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin. Päästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä, kunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi pois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret silmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan itkemään.
Mutta hän ei ollut niitä lapsia, jotka pitävät paljon melua pienestä pettymyksestä. Ei kulunut kuin muutama minuutti, ennenkuin hän hyppäsi pystyyn, kuivasi silmänsä pienien nyrkkiensä selkäpuolella ja lähti oman luulonsa mukaan suoraa päätä kotia kohti. Alussa hän juoksi, arvellen äidin varmaan käyvän levottomaksi hänen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun hän ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin hän pysähtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja käveli edelleen kaiken aikaa varoen. Hän käveli ja käveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkän matkan, että olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennättänyt. Hänen jalkansa huojuivat, ja sitten hän avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan. Hän tiesi eksyneensä. Yht'äkkiä aarniometsä, metsä johon hän oli halunnut, metsä, jonka pimeyttä hän ei ollut koskaan pelännyt, muuttui yksinäiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Hän puhkesi äänekkääseen itkuun.
Tämä se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peräämään. Mutta sen kuulivat toisetkin korvat.
Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa — vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain ääntä kohti. Vaikka sen jäsenet näyttivät vankoilta, kämmenet suurilta hoikkaan ruumiiseen ja pieneen litteään julmaan päähän verraten, niin olivat sen liikkeet siitä huolimatta äänettömät ja keveät. Ja jokaisella matalaan kyyristyvällä mutkikkaalla askeleella häntä hermostuneesti sätkähti. Huomatessaan itkevän lapsen se pysähtyi ja alkoi sitten lähestyä vielä entistä hiipivämmin, kyyristyen niin matalaksi, että vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkällä päinvastaiseen suuntaan kuin häntä. Se ei saanut aikaan vähintäkään ääntä, mutta Mirandan herkissä aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli päässyt aivan hypyn matkan päähän. Tyttö lakkasi itkemästä, vilkaisi äkkiä ympärilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin viheriäisiin silmiin. Ja vaikka hän olikin vain pieni pelästynyt yksinäinen lapsi parka, niin oli hänen vakaassa katseessaan kuitenkin jotain vähäistä, mitä lienee ollut, joka teki eläimen levottomaksi. Tyhjä synkkyys, tieto siitä, että oli eksynyt, se oli saanut Mirandan pelkäämään. Eläintä, julmintakaan kohtaan, hän ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka hän tiesi, että se oli pantteri se julmasilmäinen peto, joka oli hänen edessään, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnä hänen mielessään.
Peto levottomasti käänteli silmiään tytön vakaan katseen edessä. Se hetken epäröi oliko perältäkään viisasta puuttua tuohon pelottomaan kirkassilmäiseen olentoon. Sitten siinä heräsi kiukku. Se kiinnitti häneen päättävämmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkäyksin pieksi häntäänsä. Se paraillaan kiihotteli itseään lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitä katsellessa.
Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli tätä tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jättiläisenä se mörisi uhmaansa pantterille. Kun Miranda näki "kauniin ison koiransa", — jonka hän kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi, — vasta silloin hän näytti huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria säikähtänyt; ja hän älysi, että oli tullut voimallinen puolustaja. Hän hyppäsi avuttomin nyyhkytyksin ja kätki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun pörhöiseen kylkeen, tarttuen molemmin käsin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei ollut huomaavinaankaan tätä rajua syleilyä, vaan mulkoili edelleenkin uhkaavasti pantteria.
Pantteri taas oli teeskentelemättömän hämmästyksen valtaama. Se. heitti hiipivän, kyyristyvän, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi täyteen korkeuteensa; nosti päätään, antoi häntänsä vaipua ja tuijotti tätä kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras heittää; sillä kovan piti nälän olla, ennenkuin pantteria halutti mitellä voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitä paitsi hän huomasi Mirandassa itsessäänkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, että oli ehdottomasti ollut vaikea tehdä hyökkäystä, vaikkapa tyttösellä ei muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmälle saattava katseensa. Nyt se aivan selvään näki, että ihmislapsessa oli jotain sangen salaperäistä. Pantteri päätti olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin — joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtä voimallinen — ettei tälle lapselle tehtäisi mitään, olipa tilaisuus mikä tahansa. Tämän päätöksen kera se teki kokokäänteen ja asteli pois, pää pystyssä ja muina miehinä vallan. Sitä tuskin olisi tuntenut samaksi hiipiväksi hirviöksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin esiintynyt.
Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa hyväillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydän kääntyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, että Miranda ehkä tästä vaivasta päästäisi. Mutta lapsella ei tietenkään voinut olla tästä etäisintä aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa hän osotti täydellisesti käsittävänsä Kroofin ystävyydenosotukset, silitteli sitä kevein pienin kätösin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia hyväilyjä, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten päänsä karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi äkkiä vaipui sikeään uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.
Myöhään iltapäivällä, lypsyajan lähestyessä, Kirsti heräsi. Hän nousi hätkähtäen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta paistoi länteytyvän auringon säde. Hän oli levoton, kun oli niin kauan nukkunut. Ja missä ihmeessä Miranda oli? Hän nousi seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensä tuota pikaa varmaksi; ja nyt hän huomasi, että unensa oli ollut taudin puuskaus. Hän meni ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi häneen suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmä ammui lypsäjää; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetään. Mutta Mirandaa ei näkynyt, ei kuulunut.
"Miranda!" hän huuti. Ja sitten kovempaa — ja vieläkin kovempaa — ja lopulta läpitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun hänelle selvisi, että lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa mökki, synkät metsänreunat, kaikki näytti hänestä hetken pyörivän ympäri. Mutta vain hetken. Sitten hän tempasi kirveen lapupölkyn päästä ja varman vaiston johdolla syöksyi sitä kuusikon kielekettä kohti, joka oli juuri mökin takana.
Suoraan eteenpäin hän riensi, ikäänkuin selvää jälkeä seuraten; vaikka hänen metsätietonsa todenteolla olivat sangen vähäiset, niin että hän paljaan silmännäön mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jälkiä seuraamaan. Mutta hänen sydäntään kouristi jäätävä tuska, ja hän samosi eteenpäin kuin vimmattu. Mutta sitten hän äkkiä kallion sammalisella kummulla näki näyn, joka sai hänet siihen paikkaan seisahtumaan. Hänen silmänsä ja suunsa jäivät auki pelkästä hämmästyksestä. Sitten hirmuinen jännitys raukesi. Väkevä väristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi itsensä jälleen lujaksi. Hymy kirkasti hänen kasvojensa kalvenneita piirteitä.
"Totta tosiaan," hän mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmärtää eläimiä vähän paremmin kuin minä."
Ja se näky oli tämä. Kautta kuusimetsän harmajain kaartojen asteli valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti silitellen sen rehevää turkkia. Iso eläin tuon tuostakin pysähtyi, ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen hänen kättään hoikalla punaisella kielellään; mutta suunta, jota se kulki, vei suoraa päätä mökille. Kirsti seisoi moniaan minuutin liikkumatta, katsellen tätä outoa näköä; piilostaan esiin astuen hän sitten riensi niiden perässä. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, että hän kummankaan huomaamatta pääsi parinkymmenen askeleen päähän niistä. Sitten hän huuti: —
"Miranda, missä sinä olet ollut?"
Lapsi pysähtyi, katsoi ympärilleen, mutta piti vielä kiinni Kroofin karvoista.
"Voi äiti!" hän huuti innostuneena ja hengästyneenä ja yrittäen kertoa kaikki samalla haavaa, "minä olin aivan eksyksissä — ja pantteri juuri aikoi syödä minut — kun tämä kiltti hyvä iso karhu tuli ja pelotti pantterin pois — ja meidän piti juuri tulla kotiin — ja tule äiti, ja puhu tälle hyvälle kiltille isolle karhulle! Voi, elä päästä sitä pois! elä päästä!"
Mutta Kroofilla oli tästä asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli tyttärekseen ottanut, eikä Kirstiä; ja se tunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta Mirandan äitiä kohtaan. Mirandan vielä puhuessa karhu äkkiä kääntyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jättäen lapsen itku kurkkuun.
Sydäntä kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinä iltana kertoi äidilleen, sillä aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensä. Se teki syvän vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Hän paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen suosio. Useimmat äidit olisivat tämmöisessä tapauksessa joutunut mielettömän pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa laatua. Hän sitä piti vain vahvana turvana Mirandalle metsän pahimpia vaaroja vastaan.