VII LUKU.
Ystävykset.
Tämän kokemuksen jälkeen Miranda tunsi itsensä pyhitetyksi, kuten hän oli niin hartaasti toivonut, aarniometsän kansan täyteen toveruuteen. Melkein joka päivä Kroof astua läntysteli raivion reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyväilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle, sillä se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikä mökkiin, eikä karjaan eikä mihinkään muuhunkaan mitä sivistyksellä olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan välimatkan päästä katseltuaan muutamia näistä kohtauksista, viisaana äitinä antoi lapselle vähän enemmän vapautta. Miranda sai luvan mennä metsään määrätyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin kauaksi, että mökki kokonaan katosi näkyvistä; ja tämä lupa oli voimassa vain silloin, kun hän oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun verran tunsi metsäeläinten luonnetta; ja hän tiesi, että kun musta karhu teki ystävyysliiton, niin oli se järkähtämättä ja aprikoimatta sille uskollinen. Ystävyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista heimosuhteista, joskus käy, kuten nytkin kävi: Kroof näytti kiintyvän lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestä, kun Miranda sen ympärillä leikkien perehtyi metsätiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitä vain Miranda tahtoi tekemään, sitä se yritti tehdä, heti kun oli tarkotuksen perille päässyt; sillä vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmärtää. Yhdessä asiassa se kuitenkin oli järkähtämätön. Ehkä kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitä edemmäksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientä härnäilyä, järkisyitä, kyyneleitä — kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun Miranda koetti perästä työntää tai edellä kulkien perässään vetää, niin mesikämmen oli siitä hyvillään ja sen silmät vilkkuivat leikillisesti. Mutta päätöksessään se pysyi. Kirsti täydelleen hyväksyi tämän itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli niin suuri pettymys; hän ei kuitenkaan virkkanut siitä mitään. Kirstiä ei vähääkään haluttanut saada Kroofin kaltaista jättiläistä mökkinsä ympärille maleksimaan taikka ympäri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun hän oli menossa työhön vainiolle.
Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin siksi ovela, että älysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan metsässä olemaan. Se vallan hyvin älysi, että tuo iso nainen, jolla oli päässään punaista, oli sangen etevää laatua eläintä — ja että Miranda oli hänen penikkansa, — sangen etevää laatua penikka, jota aina piti katsella salaisella kunnioituksella, mutta penikka joka tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan metsään enemmäksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetään tärkeänä aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet, oppi pian tuntemaan kaikki lähiseudun syötävät juuret. Kroof niinikään näytti hänelle herkullisen karvavatukan [Rubus villosus, jolla on suikerteleva varsi.], äitelän imelän intianipäärynän [Amelanchier canadensis, pohjoisamerikkalainen pensas, jolla on syötävät marjat] ja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsäkanamarjan; [Mitchella repens, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitä karttamaan trilliumin [Saanut nimensä kolmesta lehdestään. Kieloihin kuuluva amerikkal. kasvi] houkuttelevaa punaista hedelmää, samoin kuin myrkyllistä kyymarjaakin [joko Actäa, leinikköihin kuuluva marja, tai Cälastus scandeus niminen pensas]. Mustikkaa, joka on yhtä mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut tässä synkässä metsässä, mutta Miranda muisti tämän marjan hyvin varhaisilta kyläajoiltaan, jolloin hän niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitä taas tulee kyyhkynmarjan [Amerikkalainen koiso (Phytolacca decandra)] veripunaisiin rypäleihin, jotka peittivät laitumen kummut punalle hohtavalla peitteellä, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietääkseen, että ne olivat hyvät syödä. Ja sitten oli monen laisia ja monen muotoisia ja värisiä metsäsieniä — valkoisia, punertavia, hienon keltaisia, kiiltäviä oranssivärisiä, joissa oli paljon käsniä, likaisen kerman värisiä, juovaisia viheriäisiä, jopa väkevän tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitä ensin yhteisesti hattusieniksi ja pelkäsi ja kammosi niitä. Mutta Kroof opetti hänet paremmin eroa tekemään. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin käsnäisiä, viisas eläin kämmenellään sotki mäsäksi; ja ne Miranda siitä tiesi huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen näköinen ja Mirandan silmissä niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu myrkkyä suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvän näköinen ja hyvänhajuinen sieni, josta hän melkein olisi vannonut, että se oli ystävä. Paikalla sen nähdessään hän muisti erään omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistä) ja suurella ilolla juoksi sitä poimimaan. Mutta Kroof sysäsi hänet syrjään niin tylysti, että tyttö kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta hänen suuttumuksensa lauhtui, kun hän näki Kroofin repivän ja sotkevan nämä kalpeat herkkusienen kaltaiset mitä pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Tästä Miranda saattoi ymmärtää, että tuo kaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirviö. Ja niin se tosiaan olikin; sillä mikä muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan herätä.
Vaikka Miranda olikin hyvässä turvassa Kroofin holhouksen alaisena, niin saattoipa hänelle niin nuorella iällä kuitenkin olla onneksi, että häntä oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillä metsäkansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi ollut sangen vähän apua. Jos Miranda olisi lähtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkä olisivat tavanneet mehiläispuun. On epäiltävää, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi älynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestänyt hyökkäystä mehiläispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitä olisi ollut, että Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen.
Siinä ahtaassa piirissä, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispökköjä, ja Kroof keksi moniaana iltapäivänä niistä yhden. Se oli siitä kovin mielissään. Tässä oli tilaisuus näyttää Mirandalle jotain sangen hyvää ja hänen terveydelleen ehtoisaa. Herätettyään lapsen huomion se repäsi lahon puun hajalleen aivan sydäntä myöden ja alkoi sitten litkiä suuhunsa sekä kiehuvia muurahaisia, että niiden kerällä mehukkaita toukkia. Tämäpä vasta oli herkkua, mutta ymmärtämätön Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmällään. Se kuitenkin söi muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jälkeen se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkää ripitystä, että muka muurahaiset eivät kelvanneet syötäviksi ja että oli sangen julmaa repiä auki niiden pesiä ja varastaa munat. Siinä ei tietenkään ollut vastaväitteille sijaa, kun Kroof ei vähääkään ymmärtänyt, mihin tyttönen oikeastaan tähtäsi; mikä kysymyksen alaiseen asiaan nähden oli sangen valitettava seikka.
Vaikka Mirandalla nykyään oli noin sanoaksemme metsän kansalaisoikeudet, niin ei hän kuitenkaan ollut oikein ystävyyden kannalla kenenkään muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien kanssa, jotka asustivat mökin katossa. Miranda näki metsän eläimet nykyisin sangen läheltä, ja ne kulkivat asioillaan hänen nähtensä vähääkään arkailematta. Ne käsittivät, että oli aivan suotta ruveta hänen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka täydelleen ympäristöönsä sulautuneet, niin tiesivät ne hänen kirkkaitten, vakaitten, ystävällisten silmäinsä oivaltavan kaikki heidän hommansa kauttaaltaan. Tämä oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori olento — nuoruuden älyää kaikkein alkeellisinkin havaintokyky — joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi häpeään niiden perintätiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi, ettei hän ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpä ne sallivat hänen nähdä kaikki hommansa peittelemättä, samalla kuin karttivatkin häntä jonkinlaisella huolellisella pelolla.
Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivät, ettei paisti silloin tällöin ollut Kroolille vasten mieltä, mutta ettei se viitsinyt suurta vaivaa nähdä sitä saadakseen. Tämän metsän vähemmän kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyä turvallisen matkan päässä sen ankarasta kämmenestä; muutoin ne tunsivat turvallisuutta sen läheisyydessä. Kaikki muut paitsi ei jänis — se tiesi, että Kroof piti sitä ja sen pitkäkoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannäöt. Miranda ihmetteli, miks'ei hän koskaan nähnyt jäniksistä merkkiäkään ollessaan Kroofin keralla kävelemässä. Toisinaan hän tosin näki; mutta aina pitkän matkan päästä ja vain vilaukselta. Kroof ei näissä tilaisuuksissa nähnyt jänistä ensinkään; ja Mirandalle pian selvisi, että hän näki tarkemmin kuin piilevä metsäkansakaan. Nämä saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, että olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivät itsensä näkymättömiksi; mutta Mirandan silmä armotta erotti punaruskean ketun kellervän ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla hän myös erotti liikkumattoman pähkinänakkelin puunrungon nystyrästä, maassa piilevän metsäkanan jäkäläisestä kivestä, metsähiiren kiertyneestä ruskeasta lehdestä, kyyristyvän ilveskissan täpläisestä oksasta. Piilevä kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa hänelle suosiotaan siten, ettei ollut hänestä tietävinään, joka taas osotti heidän luottavan siihen, että saisivat hänen puoleltaan olla rauhassa. Ne pysyivät vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta hänen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi pähkinänakkeli nousta männynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan päästä; hoikka ruskea kärppä tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia hänen hiljaisesta läsnäolostaan välittämättä, koiras-sepelpyy [Amerikkalainen pyy (Bonasa umbellus), joka on tunnettu siipiväristyksiensä aikaansaamasta omituisesta soitinpäristyksestä. Nimensä se on saanut kaulassaan olevasta seppeleestä. (Suom. muist)] huoletta päristellä kelopuun latvassa, kunnes ilma oli täynnään sen kerskumisen vienoa pärinää, ja sen puolikasvuiset sikiöt rohkenivat pölyytellä itseään huoleti autiossa muurahaispesässä raivauksen päivänpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jälleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkän kuusen latvaan asumaan aivan mökin taa, pysyi epäluuloisena kokonaan erillään Mirandasta. Ne usein keskustelivat hänestä karkealla kielellään, joka kuului vielä pahemmalta tässä aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivät hänen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjärjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat täysin vakuutettuja siitä, että Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviä niiden ymmärtää; ja ne sen vuoksi kunnioittivat häntä suunnattomasti. Mutta eivät ne häneen luottaneet. Arat sadelinnut [Pohjois-Amerikan musta- ja keltanokkaisia käkiä sanotaan sadelinnuiksi. (Suom. muist.)] sitävastoin luottivat häneen ja viheltelivät toisilleen pitkäveteisiä alakuloisia kutsuääniään, jotka tietävät sadetta, vaikka hän seisoi niistä vain muutaman askeleen päässä ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja tämä oli kerrassaan ennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin lähellä, että näkee. Niitä saattoi olla kolme tai neljä, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita kadanssejaan milloin missäkin raiviolla; mutta Kirsti ei nähnyt niitä edes vilaukselta, vaikka hän monesti syvä kaiho sydämessään kuunteli, kun niiden etäiset äänet väreilivät kautta kastehelmin lähestyvän hämärän.
Vain kerran Miranda sinä vuonna enää näki pantterin. Se tapahtui kuukausi sen jälkeen kuin hän oli Kroofin tavannut. Hän oli yksinään aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan läpikuultavaan hiljaisuuteen, nähdäkseen, voisiko hän erottaa sieltä mitään. Ja se, mikä sieltä näkyi, sai hänen pienen sydämensä oikopäätä kurkkuun syöksähtämään. Siellä oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen päässä; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti häneen silmät raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseään suurella varmuudella, työnsi ulos kynsiään ja kaiveli niillä, aivan samoin kuin tavallinen kissa tekee itseään oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti, niin että Mirandan mielestä suu olisi voinut revetä korviin saakka ja että saattoi katsella suoraan sisään pedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveästi astui alas puunrungolta — sille puolelle, joka oli Mirandasta etäimpänä, ja asteli pois sen näköisenä, ettei sitä muka haluttanut ruveta juttuihin.
Tänä samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesänä Miranda ensikerran tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren ilveksen. Sanomattakin selvä, etteivät ne olleet samassa seurassa. Eräänä aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenä risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympärille, hän aivan kyynärpäänsä vierestä kuuli äänekkään pärskäyksen. Pahoin pelästyen hän päästi pienen huudon ylös katsoessaan ja samalla jotain hyppäsi aidalta poispäin. Hän näki kirkkaan ruskean pään komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmää, jotka lempeinä ihmetellen katsoivat häneen.
"Voi kaunis sarvas, pelotinko minä sinua?" tyttö huudahti, tuntien vieraan näkemistään kuvista; ja hän työnsi pienen kätensä aidan raosta tervehtiäkseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan vuoksi, mikä hänellä oli kaulassaan, ja silmäili sitä vakaasti puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli hänen kättään hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne herkästi. Se antoi tytön hyväillä sileätä turpaansa ja piti päätään aivan hiljaa tytön käden sitä kosketellessa. Sitten joku tavaton ääni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinä lähellä multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin työ eteni, toi hänet navetan nurkan takaa näkyviin. Hänen päässään leiskui tulipunainen liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti päänsä korkealle, tuijotti ja näytti lopulta päättelevän, että tämä ilmestys oli vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se pyörsi ympäri ja juoksi pois metsään.
Mirandan tuttavuus Gannerin, ["Ganner" (gander) oikeastaan on kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa, tehtiin ikävämmissä oloissa.
Mikko vasikka, joka oli kaiken kesää kasvanut erinomaisesti, oli päivisin kytkettynä paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin kolmisenkymmenen sylen päähän metsän reunasta. Vähän lähempänä mökkiä oli pitkä pensaisto mustaa vatukkaa, [Rubus nigrobaccus, jolla on mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja elämänlankaa, [Clematis. (S. m.)] muodostaen taajan tiheikön, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Täällä hän leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun äiti oli monen eekkerin takana työssä aivan raivauksen toisella reunalla.
Mikko makaili eräänä päivänä yhdentoista aikaan ennen puolta päivää niin lähellä mökkiä kuin lieka myöden antoi, kun tyttö näki oudon eläimen tulevan ulos metsästä ja pysähtyvän sitä katselemaan. Eläin oli harmahtavan ruosteen ruskea väriltään, mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtä suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin sääriin. Naamataulu oli aivan ympyriäinen, silmät pyöreät ja palavat, teräväkärkisten korvien päässä pitkät kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman näköinen vaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospäin harjattu. Häntä oli vain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkä. Eläin katseli varovasti joka puolelle ympärilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jäädessä vähän korkeammalle eturuumista ja pehmeästi astuen kulki suoraan Mikkoa kohti.
Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin älysi se kuitenkin, että tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, kömpelöt sääret leveällä hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmät päässä pyörien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta kohosi pitkä kimakka avun ja hädän möläys.
Sen möläyksen merkityksestä ei saattanut olla epäilystä. Se sai Mirandan silmänräpäyksessä lähtemään leikkihuoneestaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä tilanne oli hänelle selvillä. "Äiti! Äi-ti-ii!" hän huuti minkä ääntä pääsi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan. Ilves tämän odottamattoman sekaantumisen johdosta pysähtyi siihen paikkaan. Miranda ei näyttänyt kovin pelättävältä, eikä se hätääntynyt vähääkään. Mutta hän näytti niin tavattomalta — ja tuo kirkas punainen juova hänen kaulassaan saattoi merkitä jotain, jota se ei ymmärtänyt — ja jotain luonnotonta siinä vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun noin nuori olento osotti niin häikäilemätöntä rohkeutta. Sekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssä, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epäröinyt kuin lyhyen hetken. Selvillään siitä, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jälleen lähestyi ja entistä nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei hänelle onnistunut pelottaa sitä pois, ei muuta kuin kiersi käsivartensa Mikon kaulan ympäri ja parkaisi.
Sen parkaisun olisi pitänyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisäksi oli välissä mökkikin äänen kärkeä tylsentämässä. Mutta sen kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielä ymmärsivätkin Mikon möläyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä oli kaukana, toisella laitumella. Kirsti näki sen hätääntyneenä juoksevan aitoviertä ylös ja alas ja luuli kärpäsien sitä kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikön takana makasivat molemmat härät, Päivä ja Tähti, miettiväisinä märehtien päivällispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Päivän rautionkarvainen pää pensastiheikön nurkan taa, hätääntyneenä udellen. Gannerin nähdessään se pysähtyi, pitäen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli päätään suurta urhoollisuuttaan osottaakseen. Heti sen perästä tuli mustan ja valkoisen kirjava Tähti. Mutta sillä oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkät suorat sarvet, ilmaan lensi kirjava häntä ja raivosta mölisten se hyökkäsi.
Laiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti hännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa sitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden sekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti, ylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja Mikon edessä.
Miranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillä niin se sanoi", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, "kun Tähti tuli ja ajoi sen pois."